Lue lisää hypnoosirentoutuksesta:
Hypnoosirentoutuksen tausta
Rentoutus ja hypnoosirentoutus käsitteinä (ote tulevasta
väitöskirjastani)
Tieteellisiä tutkimuksia rentoutuksesta (ote tulevasta
väitöskirjastani)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
HYPNOOSIRENTOUTUKSEN TAUSTA
Rentoutuksen eli hypnoosirentoutuksen historia on samalla
hypnoosin historia. Hypnoosirentoutus on suhteellisen uusi
käsite. Ruotsissa käytetään usein käsitteitä kuten ”mental
träning”, ”självhypnos” ja ”alternativa (förändrade)
medevetandetillstånd (AMT)”, kun halutaan korostaa
rentoutumisen osuutta itseensä vaikuttamisessa
(självpåverkan) (Eek 1995). On siis kysymys suggestio- eli
mielikuvaohjauksella tapahtuvasta rentoutumisesta, johon
yleensä liittyy tajunnantilan muuntuminen. Tämäntyyppisen
rentoutumisen keinoja on paljon. Itämaisissa kulttuureissa
rentoudutaan esim. meditaatiolla, joogalla ja taijilla.
Länsimaisissakin kulttuureissa käytetään jossain määrin
näitä menetelmiä, mutta vielä yleisemmin rentoutuminen voi
tapahtua mm. lihasrentoutuksena tai mielikuvamatkana. Helli
Toivanen (1994, 31) huomauttaa väitöskirjassaan, että
useimmat rentoutusmenetelmät, joita länsimaissa käytetään,
kuten esimerkiksi autogeeninen rentoutus, bio-feedback ja
hengitysharjoitukset, ovat itse asiassa kotoisin muinaisesta
intialaisesta yoga-traditiosta.
Suomessa kansansadut ja Kalevala ovat toimineet eräänä
rentoutumismuotona. Lönnrot (Santavuori 2001, 5) puhuu
animaalis-magnetismista tai magneettisesta tilasta ja kuvaa
sitä tilana, jossa jokaisen on mahdollista yksinkertaisella
tavalla avata yhteys omaan tajuntaansa: ”Siinä hetkessä,
jona unen ja valveen rajalla yö palatessaan retkiltään
kohtaa päivän, heijastuu alkuperäisen viisauden kajo, lähtee
polku ymmärrykseen”. Kyky olla yhteydessä tuohon tietoon ja
kyky löytää tietoa on koko loitsukulttuurin perusta. Kallio
(2004, 38) kirjoittaa: “Sairauksien parantamiseen on jo
vuosituhansien ajan liittynyt viittauksia erilaisien
muuntuneiden tajunnantilojen tai transsien hyödyllisyydestä,
ja niitä voidaan löytää kiinalaisesta, kreikkalaisesta,
egyptiläisestä, intialaisesta ja roomalaisesta kulttuurista.
Transsimenetelmät tunnettiin myös näitä edeltäneissä
shamanistisissa kulttuureissa.
Lönnrotin ajatuksien vuodelta 1842 perusteella voidaan
todeta, että entisajan loitsumaailma on jonkinlaista
hypnoosirentoutusta. Siltä pohjalta hypnoosirentoutusta
käyttävä terapia, opetus ja terveyskasvatus kuuluvat
keskeisenä osana suomalaiseen kulttuuriperintöön (Santavuori
2001, 9).
Kohti nykyaikaista hypnoosia
Nykyaikaisen hypnoosin isäksi katsotaan itävaltalainen
lääkäri Franz Mesmer (1734 - 1815), jonka nimestä on
johdettu sana “mesmerismi”, jota usein käytetään hypnoosin
synonyyminä. Mesmerin väitöskirja käsittelee magneettista
voimaa, jota hän arveli todenneensa ihmisellä olevan. Hän
loi “animaalisen magnetismin” käsitteen. Mesmerin sively,
yhdistettynä epäsuoriin suggestioihin, että potilaalle oli
tapahtumaisillaan jotain, oli varsin tehokas keino, joiden
avulla hän onnistui parantamaan suuren joukon ihmisiä. Hän
siveli, ilman kosketusta, potilaitaan käsillään päästä
alkaen ja edelleen alaspäin ruumista pitkin, samalla kun hän
katsoi heitä terävästi silmiin.
Mesmer oli myös huomannut, että potilaan oma suhtautuminen
sairauteensa saattaa olla parantumisen kannalta ratkaiseva!
On hyvin mahdollista, että hän juuri täten loi pohjan
nopealle parantumiselle. Hän katsoi myös tärkeäksi luoda
hyvän ja luottamuksellisen suhteen potilaaseen. Kun Mesmeriä
pidetään nykyaikaisen hypnoositutkimuksen edelläkävijänä,
johtuu se varmasti myös siitä, että pitkän aikaa hänen
kuolemansa jälkeen on onnistuttu aikaansaamaan hypnoottinen
tila käyttämällä mesmerisiä sivelyjä. (Fahler 1963, 37-46;
ks. myös Kallio 2004, 36-43; McKenna 1994, 16.)
Seuraavana hypnoosin edelläkävijänä voidaan mainita
englantilainen silmälääkäri James Braid (1795-1860). Hänelle
selvisi, ettei mesmerinen sively ollutkaan välttämätöntä,
vaan että potilaan katseen kiinnittäminen johonkin oli
tärkeimpiä transsiin vaivuttamisen osatekijöitä. Heiluva
kello, jonka moni mieltää kuuluvaksi hypnoosiin, oli
varhaisina aikoina suosittu katseen kiintopiste.
Intiassa kirurgina toimiva James Esdaile (1808-1859) tajusi
samoihin aikoihin hypnoosin hyödyllisyyden kivunlievittäjänä
ja teki satoja isoja leikkauksia hypnotisoiduille potilaille
ilman nukutusaineita. Englantiin palattuaan Esdaile yritti
saada lääkäripiirit vakuuttumaan löydöksistään, mutta
hänelle vain naurettiin. He puolsivat sen sijaan uusia
kemiallisia nukutusaineita. Niin hypnoosista tuli
vaihtoehtoista lääketiedettä, jota se yhä nykyäänkin on.
(McKenna 1994, 17.) Esdailen leikkaukset ovat siinä mielessä
merkittäviä, että niitä koskevissa kuvauksissa ei tarvitse
luottaa hänen omiin kertomuksiinsa, vaan toimenpiteitä oli
seuraamassa eri vaiheessa useita lääkäreitä, jotka ovat
kirjoittaneet omia kuvauksiaan tapauksista. Varhaisimpia
tapauksia Esdaile raportoi Indian Journal of Medical and
Physical Science –lehdessä ja hän kuvasi joitakin
leikkauksia myös The Zoist –lehdessä. (Kallio 2004, 59.)
Myös ranskalainen patologi ja neurologi Charcot kuuluu
hypnoosin suuriin edelläkävijöihin. Neurologina hän saavutti
mitä suurinta tunnustusta. Charcotin aikaan (1825-1893)
Ranskassa oli vallalla kaksi hyvin tunnettua suuntausta
hypnoositutkimuksen alalla. Toista suuntausta nimitettiin
Nancyn koulukunnaksi ja toista, Charcotin edustamaa,
Pariisin koulukunnaksi. Charcot käsitteli lähinnä
mielisairaalan potilaita, enimmäkseen hysteerikkoja, ja
käytti eräänlaista pelotustaktiikkaa, jolla hän vaivutti
heidät hypnoosiin. Nancyn koulukunta pohjautui siihen
työhön, jota Liébeault, Bernheim, Beaunis ja Liegeois
suorittivat Nancyn kaupungissa. Näiden neljän tutkijan
kokemukset muodostavat suurin piirtein meidän päiviemme
hypnoositekniikan ja hypnoositerapian perustan.
Nancyn koulukunnan menettelytapa tavoitteli ennen muuta
riittävän suggestioalttiuden tilaa, toisin kuin menetelmät,
jotka lähinnä tähtäsivät syvähypnoositilan aikaansaamiseen.
Nancyn koulukunnan kannattavana periaatteena oli
verbaalisuggestio, so. hypnoositilan aikaansaaminen
sanoilla, puhutteluilla. Suggeroimista ei suoriteta
pelottelulla, kuten Charcot teki, vaan päinvastoin
rauhoittavilla sanoilla ja sointuvalla äänellä. Nancyn
koulukunta loi hypnoottisen rentoutumistilan yrittämättä
pyrkiä syvähypnoosiin, siis sellaisen tilan, joka on
riittävä esimerkiksi lääkintä- ja psykologista hoitoa
varten. (Fahler 1963, 47-49.)
Hippolyte Bernheim (1837-1919) Nancyn koulukunnasta painotti
myöhemmässä vaiheessa yhä enemmän pelkän suggestion
merkitystä ja kuvasi useiden ilmiöiden olevan mahdollista
ilman mitään hypnoosi-induktioitakin pelkän suggestion
seurauksena. Nancyn koulukunnan ja Charcot’n koulukunnan
kiista ei kestänyt kovin kauan. Jo vuonna 1892 Charcot alkoi
olla taipuvainen muutamaan näkemystään siihen suuntaan, että
suggestio saattoi selittää hypnoottiset ilmiöt
kokonaisuudessaan. (Kallio 2004, 70.)
Merkittävä henkilö hypnoosirentoutuksen suhteen on
ranskalainen apteekkari Emile Coué (1857-1926). Coué hylkäsi
perinteisimmät otteet ja hänestä tuli itsesuggestion
edelläkävijä. Hänet tunnetaan parhaiten lauseesta: “Päivä
päivältä tulen kaikin tavoin paremmaksi ja paremmaksi”. Kun
sanat ”joka suhteessa” sisältävät kaiken, on tarpeetonta
muodostaa ja lausua eri tapauksia varten sovellettuja
itsesuggestioita. Itsesuggestion harjoittaminen ei korvaa
lääkärinhoitoa, hän korostaa, mutta se on kallisarvoinen apu
sekä sairaalle että lääkärille (Coué 1989, 34-35). Coué oli
sitä mieltä, ettei hän parantanut ihmisiä, vaan ainoastaan
edisti heidän itseparantumistaan. Hän ymmärsi, kuinka tärkeä
on hypnotisoitavan osuus hypnoosissa ja uursi uraa niille,
jotka nykyään väittävät: “Hypnoosia ei ole, on vain
itsehypnoosi”. Hänen kenties kuuluisin ajatuksensa oli, että
mielikuvitus on aina tahtoa voimakkaampi. Jos pyydät
jotakuta kävelemään lattialle asetetulla lankulla, melkein
kaikki tekevät sen horjumatta. Jos pyydät kävelijää
sulkemaan silmänsä ja kuvittelemaan, että samainen lankku
roikkuu sadan metrin korkeudessa kahden talon välissä, hän
alkaa horjua. Tavallaan Coué ennakoi lumelääkitystä, missä
lääkkeet eivät aina ole välttämättömiä parantumiselle
sairaudesta, mutta usko paranemiseen on. (McKenna 1994, 18.)
”Jotta voisimme ymmärtää niitä ilmiöitä, joita sanotaan
suggestioksi tai paremmin sanoen itsesuggestioksi, on
tarpeen tietää, että meissä on kaksi aivan eri minää.
…toinen niistä on tajuinen, toinen taas alatajuinen. …
Itsesuggestio on itse asiassa ase …ja tuossa aseessa tai
paremmin sanoen kyseessä olevassa voimassa on uskomaton ja
suunnaton teho, joka aina olosuhteiden mukaan saa aikaan
sangen hyviä tai sangen huonoja tuloksia.” (Coué 1989, 7-8.)
Hypnoosi kiinnosti myös Sigmund Freudia (1856-1939), joka
käytti sitä aluksi melko paljon (Ellenberger 1970, 436).
Väitetään, että hän oli sangen kehno hypnotisoija, minkä
takia hän hylkäsi menetelmän ja kannatti psykoanalyysia,
jossa potilas makaa sohvalla ja analyytikko kuuntelee
kuuntelemasta päästyään. Freudin luopuminen hypnoosista
viivästytti hypnoterapian kehitystä, sillä psykologian
painopiste siirtyi hypnoosista psykoanalyysiin. Tilanne
kuitenkin muuttui 1930-luvulla, kun Clark Hullin teos
Hypnosis and Suggestibility julkaistiin Yhdysdvalloissa.
(McKenna 1994, 18-19.)
Milton H. Ericson
Hypnoosi tunnettiin Yhdysvalloissa ilmeisesti paljolti
Mesmerin oppilaan markiisi Marie-Joseph Lafayetten ansiosta,
joka sisällissodan aikoihin saapui maahan. Vuosisadan
vaihteen aikana hypnoosilla oli keskeinen asema
tajunnantutkimuksen suuren hahmon William James’n
näkemyksissä ja myös ranskalainen Pierre Janet osallistui
Yhdysvalloissa tapahtuvaan kehitykseen merkittävästi.
Vuosisadan alkupuolella hypnoositutkimuksen kehitykseen
vaikutti myös Clark L. Hull (1884-1952) ja hänen oppilaansa
Milton H. Erickson (1901-1980). Hull ja Erickson tekivät
jonkin aikaa myös yhteistyötä, mutta Erickson ei hyväksynyt
Hullin vaatimusta standardi-induktion käytöstä kokeellisessa
työssä, ja he ajautuivat vähitellen erilleen. (Kallio 2004,
71-74.)
Erickson ryhtyi kehittelemään omaa malliaan, joka koski
lähinnä kliinistä työtä ja jossa painotettiin erilaisia
menetelmiä potilaan mukaan. Hän painotti erityisesti
epäsuorien suggestioiden käyttöä, jossa ajatuksena on antaa
suggestioita esimerkiksi vertauksia käyttäen, jolloin
potilas ei välttämättä edes tiedä saaneensa suggestiota.
Oletuksena on, että tällöin potilaan tiedostamaton ikään
kuin lähtee toteuttamaan paranemista itse parhaaksi
katsomalla tavalla. Ericksonista tuli ehkä 1900-luvun
tunnetuin kliinikko hypnoosin alueella. (Kallio 2004, 74.)
Hän sairasti nuorena polion ja halvaantui, mutta saavutti
liikuntakykynsä takaisin. Halvaantuneena hän sai
epätavallisen tilaisuuden tarkkailla ihmisiä, ja tuolloin
hän pani merkille että ihmisten sanat ja teot poikkesivat
usein paljon toisistaan. Ihmisen psykologia alkoi kiehtoa
häntä ja hän kehitti lukemattomia kekseliäitä ja luovia
menetelmiä ihmisen auttamiseen. Hän käytti vertauskuvia,
yllätystä, hämmennystä ja huumoria siinä missä hypnoosiakin.
Hän oli “epäsuoran hypnoosin” mestari ja pystyi
aikaansaamaan transsin mainitsemattakaan hypnoosi-sanaa. Kun
hän kuoli vuonna 1980, häntä pidettiin maailman johtavana
lääketieteellisenä hypnotisoijana ja psykoterapeuttina. Hän
oli epäsuoran hypnoosin mestari, mikä tarkoittaa, että hän
ei toiminut auktoritatiivisesti ja käskevästi, vaan hän
yritti selvittää, miten potilas ajatteli ja kohdata potilaan
sitten tämän omilla ehdoilla. Siksi hän onnistui siinä missä
muut olivat häntä ennen epäonnistuneet. Paremmin kuin kukaan
muu, juuri hän on nerokkaasti osoittanut hypnoosin
suunnattomat mahdollisuudet. (McKenna 1994, 19, 144-145; ks.
myös Erickson 1998.)
Suomalainen hypnoosi
Suomalaisen hypnoosin historiankirjoitus alkaa
shamanistisesta kaudesta ja Elias Lönnrot (1802-1884), joka
tutki erilaisia kansanomaisia parantamiskeinoja, kokosi ja
muokkasi osan eri aikoina syntyneistä loitsuista ja
tarinoista Kalevalaksi (Lauerma 2004, 76). Hypnoosi-sanaa ei
Lönnrotin teksteistä löydy, koska siihen aikaan puhuttiin
vielä animaalis-magnetismista. Tällaista hypnoosi-ilmiötä
Lönnrot jäsentää kolmeen ryhmään. Yhdellä merkitystasolla
hypnoosi on ihmisen luonnollinen ominaisuus, toisella
opittavana ja tarkoituksellisesti käytettynä taitona ja
kolmanneksi terapiatyössä suggestioon liittyvänä tietoon
yhteyttä avaavana muuttujana. Hypnoosi-ilmiön perusnimittäjä
on Lönnrotin mukaan tieto. Hypnoosi on kykyä olla yhteydessä
tuohon tietoon, ja kyky löytää tietoa on koko
loitsukulttuurin perusta. Luonnollisella hypnoositekniikalla
jokaisen on mahdollista yksinkertaisella tavalla avata
yhteys omaan tajuntaansa. (Santavuori 2001, 5.)
Rentoutuksen vaikutukset
Hypnoosin käsite on hyvin moninainen ja kallistuu usein
rentoutuskäsitteeseen. Siitä on vähitellen muodostunut sana
hypnoosirentoutus, jotta rentoutuskäsite tässä merkityksessä
ei sekoitettaisi yleisiin vapaa-ajan muotoihin (englanniksi
“relxation” kontra “recreation”).
Rentoutumisen fysiologisia, mitattavia vaikutuksia voidaan
luokitella sen mukaan, miten ne liittyvät lihaksiin,
hermostoon, elintoimintoihin ja aineenvaihduntaan.
Lihaksissa rentoutuminen on yksinkertaisesti
lihasjännityksen vähentymistä. Eri kehonosien rentouttamisen
voi helposti käynnistää suoralla ohjeella omaan mieleensä
tai mielikuvan avulla epäsuorasti. Lihasjännityksen
laukeamisesta rentoutuminen on helppo tunnistaa, sekä
omakohtaisesta tuntemuksesta että esimerkiksi
elektromyograafisella (EMG) mittarilla. (Toivanen 1994,
33.). Kehonosien rentouttaminen luo tilaa myös muille
muutoksille. Se antaa hyvän pohjan henkiselle
rentoutumiselle, joka voi olla mielikuvamatkustelua, muuta
toiminnan katselua ja kokemista mielessa sekä uppoutumista
maisemaan ohjatusti tai vapaasti (Lindh 1998, 131).
Elintoiminnot tasapainottuvat niin, että
hengitystiheys laskee ja hapenkulutus pienenee,
ruoansulatuselimistön toiminta tasapainottuu, sydämen syke
laskee ja verenpaine alenee. Verenkierron elpyminen on yksi
rentoutumisen seurauksista, samalla myös keino sen
havainnolliseksi mittaamiseksi, kun ihon lämpötila nousee
pintaverenkierron vapautuessa.
Tahdonalainen rentoutuminen rentouttaa myös sen, mihin
tahdon vaikutus ei ulotu. Kun rentoutuminen alkaa yhdeltä
toiminnan alueelta, tapahtuu se väistämättä muillakin
alueilla.
Aineenvaihdunnan tasapainottuminen rentoutuessa on
monivaikutteinen kokonaisuus, jossa sekä fysiologiset että
psyykkiset tekijät kytkeytyvät vuorovaikutteisesti
toisiinsa. Lihasjännitys vaikeuttaa kudosten verenkiertoa,
mikä haittaa aineenvaihduntaa, sekä kuona-aineiden
poistumista että ravinnonsaantia. Kehon rentoutuessa ja
mielen rauhoittuessa jännityksen ja varuillaanolon
vaikutukset purkautuvat elimistössä, jolloin niin solujen
sisäinen kuin niiden välinenkin aineenvaihdunta voi
keskittyä tasapainottumiseen, rakentamiseen ja
uusiutumiseen. Aineenvaihdunnan tasapainottuessa
stressihormonien määrä vähenee, veren maitohappopitoisuus
laskee, kolesteroli vähenee ja immunologinen järjestelmä
tasapainottuu.
Aineenvaihdunnan ohella elintoimintojen hermostollinen
säätelyjärjestelmä on rentoutumisen ajan vähemmän
kuormitettu. Kun huomio kiinnittyy jäsenissä havaittaviin
tuntemuksiin ja rentotutumista tukeviin mielikuviin,
hermostollinen rasitus pienenee. Reagointi ulkoisiin
ärsykkeisiin vähenee, mikä tukee elintoimintojen
kaikinpuolista tasapainottumista. Näin myös elintoimintoja
ohjaava autonominen hermosto saa tilaisuuden tasapainottua.
Tämä tapahtuu elintoimintoja ohjaavan autonomisen hermoston
osien, sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toiminnan
tasapainottumisena. Näiden hermostojen toiminnot ovat
monessa suhteessa toisilleen vastakkaisia ja niiden välinen
tasapaino säätelee eri elinten kuten sydämen, verisuoniston
ja hengitysteiden toimintaa. Sympaattinen hermosto
aktivoituu emotionaalisen jännityksen tai voimakkaiden
tunteiden seurauksena. Parasympaattinen hermosto rauhoittaa
ja ohjaa tyyneyteen. Rentoutuessa sympaattinen ylitoiminta
muuttuu parasympaattiseen suuntaan, jolloin autonomisen
hermoston toiminta tasapainottuu. Myös päinvastainen
vaikutus on mahdollista: silloin kun parasympaattinen puoli
on ylikorostunut, eli ihminen on lamaantuneen masentunut,
rentoutuminen palauttaa tasapainoa sympaattiseen suuntaan.
(Toivanen 1994, 78-82.)
Korkea kortisolitaso korreloi autonomisen hermoston
kiihdyttävän osan (Sympaticus) voimistumiseen ja
rentouttavan osan (Parasympaticus) vaimentumiseen. Alkava
stressi ilmenee suojamekanismien voimakkaana
aktivoitumisena. Pitkään jatkuva stressi kuitenkin kuluttaa
säätelyjärjestelmän loppuun ja etenkin hormonieritys
heikentyy. Autonomisen hermoston epätasapaino ja
hormonierityksen häiriintyminen voivat myötävaikuttaa
sairauksien syntyyn. Sydän- ja verisuonisairauksien,
kroonisten ja äkillisten tulehdusten,
aineenvaihduntasairauksien, tuki- ja liikuntaelinoireiden ja
kognitiivisten toimintojen häiriöiden vaara lisääntyy.
Rentoutuksella on suotuisia vaikutuksia elimistön
säätelyjärjestelmän tasapainottamisessa stressin yhteydessä.
Suunnitelmallisesti toteutettuna se soveltuu myös
työterveyshuoltojen käyttöön. (Gockel ym. 2004, 49.)
Kun keho rentoutuu, rentoutuvat yleensä myös aivot.
Hermoston rentoutuminen näkyy aivojen sähkötoiminnan
taajuuden laskemisessa (EEG) sekä ihon sähkönjohtavuuden
alenemisessa. Rentoutuminen koetaan psyykkisesti
rauhoittavana voimaantumisena, kun hermostollista
kuormitusta aiheuttavat ajatusyhteydet katkaistaan ja niiden
sijasta keskitytään puhtaasti rentouttaviin tuntemuksiin tai
luodaan rakentavia mielikuvia. Rentoutuminen on henkinen
kokemus silloinkin, kun se on saatu aikaan fyysisen
toiminnan tietä (Lindh 1998, 82).
Tutkimuksin on voitu todeta, että iästä ja sukupuolesta
riippumatta, mielikuvien vaihtelu saa aikaan mitattavissa
olevia muutoksia autonomisessa hermostossa. Yhdessä
tällaisessa tutkimuksessa oli kohderyhmänä viisi-
viisitoistavuotiaita lapsia, jotka eivät ennestään olleet
harjoitelleet rentotutumista. Kokeessa toisena tehtävänä oli
kuvitella kahden minuutin ajan hiljaista paikkaa ja
rauhallista oloa ja toisena tehtävänä taas jotain
jännittävää, tekemistä. Mittaukset sydämen sykkeestä, ihon
lämpötilasta ja sähkönjohtavuudesta osoittivat, että
muutokset mielikuvissa etenevät välittömästi myös
autonomisen toiminnan alueelle.
Hypnoosirentoutuminen on siis hyvin monipuolista.
Rentouttamalla lihaksia rauhoitamme myös henkisiä toimintoja
ja ylläpitää kemiallista tasapainoa (homeostaasi). Näin
rentoutuminen, syvänä lepona lyhyessä ajassa, voi
yksinkertaisesti purkaa stressin.
Any healing program, particularly one that emphasizes
self-regulation of the immune system, must include
relaxation as its most important strategy. Mental and
physiologic relaxation counteracts the suppressions of the
immune system caused by stress… When practiced on a regular
basis, relaxation techniques reduce an individual’s
susceptibility to stress and, at the same time, minimize the
effects of existing stress. (Dacher 1993, 114-115.)
LÄHTEET
Coué, E. 1989. (1932) Kuinka parannan itseni
suggestiolla. Jyväskylä: Gummerus.
Dacher, E.S. 1993 (1991). PNI, The New Mind/Body
Healing Program. New York: Paragon House.
Eek, G. 1995. Fungera och må bättre. Örebro: Veje
International AB.
Ellenberger, H.F. 1970. The Discovery of the
Unconscious. The History and Evolution of Dynamic
Psychiatry. USA: BasicBooks.
Erickson M.H. 1998 (1992). Healing in Hypnosis. The
Seminars, Workshops and Lectures of Milton H.Erickson. Toim.
E.L.Rossi & M.O.Ryan & F.A.Sharp. London: Free Association
Books.
Fahler, J. 1963. Hypnoosi. Helsinki: Tammi.
Gockel, M. & Lindholm, H. 2004. Työstressi, uupumus
ja koettu työkyky. Mittaaminen ja rentoutuksen vaikutus.
Helsinki: Invalidisäätiö Orton. Yliopistopaino.
Lindh, R. 1998. Mielikuvaoppiminen. Helsinki: WSOY.
Kallio, S. 2004. Hypnoosin varhainen historia.
Teoksessa S.Kallio & H.Lauerma (toim.) Hypnoosi ja suggestio
lääketieteessä ja psykologiassa. Helsinki: Duodecim, 38-71.
Santavuori, R. 2001. Loitsu, Kalevalan avain.
Jyväskylä: Gummerus
Santavuori, R. 2006. Tajunnan taito.
Hypnoosiohjauksen kirja. Jyväskylä: Gummerus.
Toivanen, H. 1994. Occupational Stress in Working
Women and the Benefits of Relaxation Training. Doctoral
dissertation. University of Kuopio, Department of Clinical
Physiology, the Faculty of Medicin. Kuopio: Kuopio
University Publications D. Medical Sciences 54.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
RENTOUTUS JA HYPNOOSIRENTOUTUS KÄSITTEINÄ
Käytän tutkimustyössäni rentoutuksen ja hypnoosirentoutuksen
termejä rinnakkain. Haluan hypnoosirentoutus-termillä
korostaa, että ei ole kysymys yleisistä vapaa-ajan muodoista
(englanniksi “relaxation” kontra “recreation”) tai yleisestä
lepohetkestä, jotka nämäkin voivat olla rentouttavia omilla
tavoillaan. Tieteellisissä julkaisuissa, joihin viittaan,
käytetään yhtä lailla näitä käsitteitä, rentoutus,
hypnoosirentoutus ja hypnoosi, hyvin pitkälle päällekkäin ja
kuvatakseen muuntunutta tietoisuuden tilaa. Rainville ym.
sanovat artikkelissaan ”Cerebral mechanisms of hypnotic
induction and suggestion” (1999, 110-125), että hypnoottisen
tilan taustalla olevat neuraaliset mekanismit ovat
toistaiseksi tuntemattomia ja niitä tarkkaillaan lähinnä
epäsuorilla menetelmillä. Heidän tutkimuksessaan, joka
liittyi aivojen eri osien toimintaan kiputilojen
kokemisessa, he nimittävät koetilanteet pelkäksi
hypnoottiseksi rentoutukseksi (hypnoosi) ja hypnoottiseksi
rentoutukseksi kipualieventävillä suggestioilla (hypnoosi
suggestioilla). Tietyt aivotoiminnot peilasivat sitten
tajunnan muutoksia, jotka assosioidaan levollisempaan
olotilaan ja mielikuvittelun fasilitaatioon. Aivojen
yksityiskohtaiset toiminnot sijoittuvat tämän työn
ulkopuolelle, sen sijaan kiinnostavat rentoutus- ja
hypnoosikäsitteiden päällekkäinen käyttö ja miten
rentoutunut olotila helpottaa mielikuvien muodostamista.
Rentoutus- ja hypnoosikäsitteiden päällekkäisen käytön
puolesta puhuvat myös esim. Forbesin ja Pekalan (1993,
19-27) tutkimustulokset, joissa progressiivinen rentoutus ja
hypnoosi samalla tavalla saavat aikaan ihon lämpötilan
nousua ja sykkeen laskua riippumatta siitä kuinka helposti
tai vaikeasti hypnotisoitava henkilö on.Hypnoosikäsitteen
käytön puolesta saattavat puhua esim. Schoenberger ym.
(1997, 127-140), jotka huomasivat esiintymisjännitykseen
liittyvässä tutkimuksessa, että jos rentoutusvalmennus
esitetään hypnoosina, tulokset paranevat.
Watanabe ym. (1996, 1395-1410) kuvaavat taas autogeenista
rentoutusta itsehypnoosimetodina. Rentoutusmenetelmiä
käytetään myös hypnoositilan saavuttamiseksi (Batty ym.
2006, 83-90). Whitehouse ym. (1996, 249-263) rinnastavat
rentoutuksen ja itsehypnoosin todetessaan, että rentoutuksen
eli itsehypnoosin käyttö parantaa selviytymiskykyjä (coping
skills) ja vähentää stressiä, vaikka se ei heidän
tutkimuksessaan näy immuunijärjestelmän toiminnoissa.
Zachariae ym. (1990, 32-39), kuten myös Kiecolt-Glaser ym.
(2001, 674-682; ks. luku 3) löysivät kuitenkin omasta
puolestaan dataa, joka viittaa siihen että rentoutus ja
ohjattu mielikuvittelu saattaa vaikuttaa positiivisesti
immuunipuolustukseen. Tämä on minun tutkimuksessani
mielenkiintoista siinä mielessä, että työkykyindeksiin
sisältyy myös sairauspäivien määrä.
Hypnoosirentoutus on kaiken kaikkiaan suhteellisen uusi
käsite, jota käytetään, kun halutaan korostaa kehon ja
mielen levollisuutta (vrt. Kiecolt-Glaser ym:n (2001, 675)
julkaisu “Hynosis as a Modulator of Cellular Immune
Dysregulation During Acute Stress”, ks. luku 3).
Hypnoosirentoutus voidaan sanoa muuntuneeksi fysiologiseksi
tilaksi, joka johtaa muuntuneeseen tajunnan tilaan. On
kysymys suggestio- eli mielikuvaohjauksella tapahtuvasta
rentoutumisesta, johon yleensä liittyy tajunnantilan
muuntuminen. Suggestion voima on yleensä suurempi
tiedostamattoman kuin tietoisen mielen tasolla. (Kauppila
1999, 13; Santavuori 2006, 158-160.)
Ortonin rentoutusoppaan työryhmän mukaan erityyppisten
rentoutusharjoitusten yhdistäminen toimii hyvin, ja
tällainen yhdistäminen voi olla lähellä hypnoottisia
menetelmiä. Hypnoositilan (transsin) ja syvän rentoutuksen
välistä rajaa on vaika vetää. Työryhmän mielestä transsi on
itse asiassa hyvin arkipäiväinen ilmiö (Leppänen, Aho, Harju
ja Gockel 1999, 35.)
Rentoutuneessa olotilassa mieli voi olla hyvin
suggestioherkkä ja mielikuville avoin. Tehokas
mielikuvatyöskentely edellyttää rentoutumista, ja toisinkin
päin: mielikuvat voivat olla sanoja tehokkaampia
rentoutuskeinoja ja toimia rentouttavina suggestioina.
(Ortonin rentoutusoppaan työryhmä: Leppänen, Aho, Harju &
Gockel 1999, 26, 13; ks. myös Santavuori 2006, 109-111.)
Rentoutusmenetelmiä on monenlaisia ja yhdistelmiä löytyy
runsaasti. Ne jaetaan lähinnä kahteen pääryhmään:
progressiivinen rentoutus ja autogeeninen rentoutus.
Yhdysvaltalainen Edmund Jacobson kehitteli 1920-1930
-luvuilla progressiivista rentoutusta, jota myös kutsutaan
jännitä-laukaise –menetelmäksi. Siinä ensin jännitetään
lihaksia ja sen jälkeen päästetään ne ihan rennoiksi, jotta
rentoutuja paremmin oppii aistimaan ja hallitsemaan kehon
jännitystiloja (Jacobson 1968, 40-80). Autogeenista
rentoutusta kehitti taas saksalainen Jacob Schultz (Schultz
1952). Tässä rentoutusmuodossa rentoutuja toistaa itselleen
’vasen käteni on painava/lämmin/kevyt’ tms., ’oikea käteni
on painava/lämmin/kevyt’ tms. ja antaa näin huomiota
vuorotellen kehon osille, niin että ympäröivä maailma
vähitellen menettää merkitystään ja mielikin alkaa rentoutua
ja avautua toivotuille suggestioille. Usein rentoutujan omat
toistot on jätetty pois, ja hänelle sanotaan (tai hän
ajattelee itse) ’kädet rentoutuvat’, ’jännitys häviää
kasvoista’, hartioiden lihakset löystyvät’ tms. Molemmissa
rentoutusmuodoissa voidaan käyttää mielikuvittelua ja tehdä
mielikuvamatkoja. Joskus käytetään mielikuvarentoutusta
suoraan, ilman lihasrentoutusta, jolloin mieli vaeltaa ja
keho rentoutuu siinä sivussa. Metaforarentoutus on esimerkki
mielikuvarentoutuksen muotoja.
Sovellettu rentoutus on melko uusi suuntaus, jossa
harjoitellaan viisi vaihetta (vrt. Ortonin tutkimus, luku
3.2). Tarkoitus on, että rentoutuja lopussa osaa rentoutua
välittömästi. Vaiheessa 1 harjoitellaan progressiivista
rentoutusta (jännitä-laukaise) 15-30 min. Vaiheessa 2
ajatellaan kehon osia (lyhytrentoutus) korkeintaan 10
minuuttia. Vaiheessa 3 rentoudutaan hengityksen avulla 3-5
minuuttia, hengitetään isään ja rentoudutaan
uloshengityksellä. Vaiheessa 4 harjoitellaan
erillisrentoutusta: rentoutetaan yksi kehon kohta kerrallaan
ja pidetään muut osat rentoina. Vaiheessa 5 hengitetään
sisään ja rentoudutaan heti uloshengityksellä. (Gockel &
Lindholm, 2004, 22.)
Jo Epiktetos sanoi, että tapahtumat sinänsä eivät nujerra
ihmistä, vaan hänen suhtautumisensa niihin. Sachs (1991,
61-63) on samoilla linjoilla, kun hän Stress Medicin
–lehdessä toteaa, että se, miten henkilö kohtaa elämän
käänteet, eivätkä käänteet itse, altistaa sairauteen. Jos ei
osaa suhtautua stressiin hyvällä tavalla (vrt. Helli
Toivasen (1994, 79), immuunijärjestelmä kärsii mahdollisen
sairastuminen seuraamuksena. Oikeat suhtautumisstrategiat
taas auttavat terveyden ylläpitoon. Sachs’n mukaan tällainen
stressinhallinnan ydin on rentoutumisen opettelu nimenomaan
hypnoosirentoutumisena. He korostavat, että itse-hypnoosi
egoa vahvistavilla suggestioilla parantaa itsearvostusta ja
tervettä elämänhallinnan tunnetta.
Mikael Saarinenkin nostaa väitöstutkimuksessaan
tunneälykkäästä esimiehestä esiin rentoutustekniikoiden
käyttökelpoisuuden ehdottaessaan, että esimiehet voisivat
vetää yhteisiä rentoutumishetkiä tunteiden ilmaisun
edistämiseksi. Keskittyminen ongelmatilanteiden
suoraviivaiseen ratkaisemiseen on osoittautunut
riittämättömäksi, joten jonkinlainen mental training
–tyyppinen koulutus esimiehille selvästi puolustaisi
paikkansa. Esimiehet voisivat itsekin oppia säätelemään
tunteitaan harjoittelemalla erilaisia rentoutustekniikoita.
(Saarinen 2007, 180-181.) Otala ja Ahonen (2005, 195)
mainitsevat hekin kirjassaan ”Työhyvinvointi
tuloksentekijänä” terveysohjelmat ja meditaatioharjoitukset
osina johtamiskoulun menetelmistä hallita aikaa ja asettaa
asioita tärkeysjärjestykseen.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
TIETEELLISIÄ TUTKIMUKSIA RENTOUTUKSESTA
Rentoutumisen vaikutuksesta jaksamiseen löytyy huomattavasti
enemmän tutkimuksia kuin NLP:stä. Suomessa Helli Toivanen
(1994) ja Orton (2004) ovat tehneet työntekijöiden
jaksamiseen liittyvää tutkimusta. Pertti Helin teki 1988
väitöskirjan tilannestressistä ja sen vaikutuksista
tuloksiin opiskelu- ja urheiluyhteyksissä. Hänen
kohderyhmänsä koostuu opiskelijoista ja urheilijoista eikä
niinkään työntekijöistä.
Helli Toivanen väitteli syksyllä 1994 Kuopion yliopistossa
rentoutumisen positiivista vaikutuksista työstressiin.
Menetelmänä oli 15 minuutin päivittäinen rentoutuminen
sanallisten suggestioiden avulla tuolilla istuen puolen
vuoden ajan. Tutkimuksessa mitattiin hermostollista ja
hormonaalista säätelyä sekä hartiajännitystä
pankkitoimihenkilöillä, kotiapuhenkilöillä ja
sairaala-apulaisilla. Väitöskirjan mukaan säännöllinen
rentoutuminen vähensi poissaoloja sekä työolosuhteiden
raskaaksi kokemista. Lisäksi rentoutumisen todettiin
parantavan stressinhallintakykyä.
Rentoutumisen vaikutuksesta stressihormonipitoisuudet
normalisoituvat, hermoston tasapaino palautuu ja staattinen
lihasjännitys lakkaa. Jännitystä seuraavat vaivat, kuten
tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet, vähenevät ja
parantuneen verenkierron seurauksena aineenvaihdunta
kohenee. Kaikissa interventioryhmissä ilmoitettiin myös,
että kiputilat, säryt, univaikeudet ja lääkkeiden syöminen
olivat vähentyneet tai loppuneet.
Työn lisääntyvät vaatimukset voivat vaikuttaa kohtalokkaasti
työntekijöihin. Osalla autonomisen hermoston sympaattinen
osa yliaktivoituu ja synnyttää hormonaalisen toiminnan
kautta ylenpalttista aktiviteettia ja jopa aggressiivista,
lannistumatonta asioiden hoitamista. Osalla taas autonomisen
hermoston parasympaattinen toiminta lisääntyy, seurauksena
masentuneisuus, avuttomuus ja luovuttaminen. Molemmille
ryhmille sairastumisriski on korkea, ensimmäiselle lähinnä
sydänvaivoihin ja toiselle vatsavaivoihin ja mitä
moninaisimpiin terveysongelmiin, jopa syöpään. Ihanteena
olisi optimaalinen työvaatimuksien kohtaaminen, mikä
tarkoittaa tasapainottelua rakentavan aktiviteetin ja
rentouttavan passiviteetin välissä näin välttäen ektreemejä
responsseja. Rentoutustekniikoilla voidaan saada autonomisen
hermoston sympaattisen ja parasympaattisen osan tällaiseen
hyvään tasapinoon. Yleisesti ottaen voidaan vaikuttaa
stressin hallintaan kolmella tavalla: luomalla motivoiva
työympäristö, opettamalla rentoutustaitoja ja tukemalla
itsetuntoa. (Toivanen 1994, 66-82; Toivanen,
henkilökohtainen tiedonanto sähköpostitse 13.-16.7.2007.)
Taustana Invalidisäätiö Ortonin tutkimukselle rentoutuksen
vaikutuksista työstressiin oli tuoreet arviot, joiden mukaan
lähes puolet EU-maiden työntekijöistä kärsii stressistä.
Kävi ilmi, että työuupumus on uhka yksilön elämänlaadulle ja
työkyvylle. Sen oireita ovat jatkuva ja vapaa-aikanakin
vaivaava väsymys, kyynisyys oman työn merkittävyydestä ja
työn ilon hiipuminen sekä heikentynyt ammatillinen
itsetunto. Arvioitiin, että masentuneisuus ja stressi
lisäävät työntekijöiden terveydenhuollon kustannuksia 146 %
ja pelkkä koettu stressikin liki 50 %.
Työyhteisöstä ja työympäristöstä johtuvien tarpeetonta
stressiä aiheuttavien tekijöiden korjaamisen lisäksi on
edullista lisätä yksilön omia voimavaroja esimerkiksi
rentoutustekniikoilla. Gockel ja Lindholm perustelevat
tutkimuksensa sillä, että sovelletusta rentoutuksesta on
tehty useita kontrolloituja tutkimuksia, jotka ovat
osoittaneet menetelmän tehokkuuden. Sovellettu rentoutus on
itsehallintamenetelmä, jota käytetään etenkin autonomisen
hermoston välittämien emotionaalisten ja stressiongelmien
hoitoon. Sovelletun rentoutuksen vaikutusmekanismeja ovat
kehon yleisen jännityksen lasku, lisääntynyt tietoisuus ja
tieto ongelmareaktioista, parantunut itseluottamus,
ongelmatilanteiden hallinnan tehostuminen sekä väsymyksen ja
voimattomuuden väheneminen.
Monet fyysiset oireet liittyvät autonomisen hermoston
aktivoitumiseen. Sydämen lyöntitiheys nousee. Verenpaine
kohoaa tai heilahtelee voimakkaasti. Esiintyy hikoilua ja
hengitys kiihtyy. Vatsaoireet, päänsärky ja
keskittymiskyvyttömyys ovat tavallisia kuten myös mielialan
vaihtelu, unihäiriöt ja lisääntynyt tulehdusherkkyys.
Hankkeen pääsovellutusalueita työterveyshuollon kannalta
arvioitiin olevan työkyvyn ja sitä uhkaavien stressitasojen
mittaamisen menetelmäkehitys, mittausten käyttöaiheiden
selventäminen toimenpiteiden suuntaamisessa ja työn
kuormittavuuden yksilöllisessä arvioinnissa sekä sovelletun
rentoutuksen käyttömahdollisuudet yksilön voimavarojen
lisäämisessä.
Tutkimustulokset osoittivat, että sovellettu rentoutus
vaikutti edullisesti autonomisen hermoston toimintaan. ja
paransi sydäntä suojaavan parasympaattisen osan tehoa.
Vaikutus oli merkittävin ryhmässä, jossa vallitsi korkea
stressi. Enemmistö tutkittavista raportoi hyötyneensä
sovelletun rentoutuksen harjoittelusta. Yli 90 %
osallistujista ilmoitti, että he suosittelisivat tätä
menetelmää muiden käyttöön. (Gockel & Lindholm 2004, 9-10,
14, 44-49.) Tutkimuksen tiivistelmässä todetaan, että
asennekasvatuksen ja tuen tarve uhrautuvien ja
perfektionististen työntekijöiden työuupumuksen
ehkäisemiseksi on ilmeinen. Sovelletulla rentoutuksella oli
suotuisia vaikutuksia elimistön säätelyjärjestelmän
tasapainottamisessa stressin yhteydessä, mikä ilmeni
lihasjännityksen ja kivun vähenemisenä sekä väsyneisyyden
vähenemisenä.
Pertti Helinin väitöskirja vuodelta 1988 (Kuopio) käsittelee
tilannestressiä ja sitä miten hyvään tulokseen voi
vaikuttaa. Kohderyhminä oli liikunnanohjaajaopiskelijoita
opetuskokeessa, huippuampujia mestaruuskilpailuissa ja
ammattibalettitanssijoita esityksessään. Suoritustilanteen
aiheuttamaa kuormitusta mitattiin käyttämällä mittareina
sydämen sykettä, verenpainetta, ihon sähkönjohtavuutta,
lihasjännitystä (EMG) epäkäs- ja ohimolihaksessa ja virtsan
biogeenisia amiineja. Näytteitä verrattiin omakohtaisiin
arviointeihin, suoritustuloksiin ja ulkoisesti havaittavaan
jännitykseen.
Aktivoituminen ennen haastavaa tilannetta on ihmiselle
ominaista taitoa keskittyä onnistuneeseen suoritukseen.
Aktivaatio sinänsä siis ei estä hyvää suoritusta.
Päinvastoin myös Helinin tutkimus osoitti, ettei mitään
tiettyä absoluuttisesti oikeata aktivaatiotasoa ole. Kysymys
on siitä, milloin stressi muodostuu esteeksi hyvälle
suoritukselle ja vaarantaa terveyttä. Vastaus ei ole ehdoton
vaan suhteellinen. Kokemus, odotukset, tilanteen merkitys,
omat taidot ja tiedot, tunne tilanteen hallitsemisesta ja
suorituksen monipuolisuudesta vaikuttavat siihen, milloin
aktivaatiotaso muuttuu suoritusta estäväksi stressiksi. Kun
suoritus on yksinkertainen ja sen osaa, voi onnistua vaikka
koettu aktivaatiotaso olisikin korkea, kun taas monta eri
muuttujaa sisältävä suoritus helpommin kärsii siitä.
Helinin tutkimuksessa huomattavan korkea tilannestressi
liittyy opetustilanteeseen ja erityisesti miesopettajilla se
on niin korkea, että Helin epäilee sillä olevan vaikutusta
terveyteen ja myöskin ammattiin hakeutumiseen.
Opetustilanteeseen liittyvä arviointi eli arvostelu aiheutti
myös mittauksin todennettavaa huomattavaa jännitystä.
Kysymys onkin sopivasta tavasta aktivoitua,
suoritusmielikuvien psykologisesta merkityksestä, niiden
ohjaamisesta onnistumisen suuntaan.
Kansainvälisiäkin julkaisuja rentoutumisesta löytyy. Kolme
tutkimusta nimeltään ”Stress management-techniques – are
they all equivalent, or do they have specific effects”
(Biofeedback and Self-regulation 19 (4): 353-401, Dec.1994),
“Varieties of relaxation methods and their unique effects”
(International Journal of Stress Management 3 (1): 1-15,
Jan.1996) sekä “Relaxation-congruent facilitation-effects of
autogenic training and progressive muscle relaxation”
(Zeitschrift fur Psychologie 207 (1): 87-95, 1999)
selvittävät onko erilaisista rentoutus- tai
stressinhallintamenetelmistä tietynlaisia effektejä.
Julkaisuissa esitetyt tulokset viittaavat siihen, että näin
on. Siihen tulokseen, vaikka ei ihan yksiselitteisesti,
tulevat myös Gunter Krampen ja Alexander von Eye, Michigan
State University, jotka esittävät neljän tutkimuksen
tulokset julkaisussa ”Treatment Motives as Predictors of
Acquisition and Transfer of Relaxation Methods to Everyday
Life” Journal of Clinical Psychology, Vol. 62 (1), 83-96,
2006). Nämä tutkimukset keskittyvät lähinnä
rentoutusmotivaatioon suhteessa autogeeniseen rentoutukseen
ja progressiiviseen rentoutukseen sekä rentoutuseffektien
siirtymiseen jokapäiväiseen elämään. Hieman yleistäen voi
päätellä, että vaikka sisäinen motivaatio on relevantti
osallistumiseen, rentoutustaitojen siirtäminen arkipäivään
(everyday life) onnistui progressiivisen rentoutumisen
kohdalla yhtä hyvin sekä sisäisesti että ulkoisesti
motivoituneille. Jos osallistumismotiiveja oli liian vähän
tai liian paljon, rentoutustaitojen käyttö arkipäivässä
kärsi. Osoittautui, että neljä motiivia oli edullisin määrä.
Päätelmäni omasta tutkimuksesta ovat, että motivaation
ylläpitämiseksi kannatta aloittaa autogeenisilla
rentoutusharjoituksilla, koska, kuten Krampen ja von Eye
sanovat (mts. 93-94), ne innostavat enemmän osallistujia
jatkamaan. Sen jälkeen kannattaa käyttää erityyppisiä
progressiivisia rentoutusmenetelmiä, joiden effektit
Krampenin ja von Eyen mukaan ovat pitkäkantoisempia. Näin
olen myös menetellyt oman tutkimukseni rentoutusistunnoissa,
vaikka en ole vakuuttunut progressiivisten menetelmien
hyödyistä pitkäkantoisuuden kohdalla. Omien kokemuksieni
mukaan nämä menetelmät sopivat sen sijaan hyvin henkilöille,
joilla on keskittymisvaikeuksia tai jotka ovat hyvin
jännittyneitä rentoutustuokion alussa.
Kiecolt-Glaser, Marucha, Atkinson ja Glaser, Ohio State
University, julkaisivat tutkimuksen nimeltään ”Hypnosis as a
Modulator of Cellular Immune Dysregulation Durong Acute
Stress” (Journal of Consulting and Clinical Psychology, Vol.
69 No. 4. 674-682, 2001), jossa he selvittävät
hypnoosirentoutuksen vaikutuksia stressiin
immuunijärjestelmän kautta tenttitilanteissa. Tässä
tutkimuksessa hypnoosi-käsite kattaa erilaisia
rentoutusmuotoja (mts. 675). ’Relaxation’ ja ’hypnotic
relaxation’ –käsitteitä käytetään rinnakkain ja myös käsite
’self-hypnotic relaxation’ esiintyy (kuten itsehypnoosi
omassa tutkimusinterventiossani). Nämä tutkijat katsovat
(toisin kuin minä) aiheelliseksi ottaa koehenkilöiksi
erityisen hypnoosiherkkiä osallistujia. Sekä tutkimusryhmä
että kontrolliryhmä koostuvat opiskelijoista, joiden
stressitaso mitataan tenttien yhteydessä.
Tuloksien mukaan hypnoosirentoutusinterventiot pitivät
immuunijärjestelmän tasapainoisemmassa toiminnassa
stressitilanteissa. Kiecolt-Glaser ym. viittaavat samalla
muihin tutkimuksiin, joissa rentoutus on vaikuttanut
positiivisesti immuunijärjestelmän toimintaan. Sekä muista
tutkimuksista että Kiecolt-Glaser’n ym. tutkimuksesta löytyy
näyttöä myös siitä, että immuunijärjestelmä vahvistuu
enemmän jos rentoutusharjoituksia tehdään ahkerammin (mts.
674, 677). Erään viitetutkimuksen mukaan (Whitehouse ym.
1996, 249-263) itsehypnoosi sen sijaan ei vaikuttanut
varsinaiseen immuunitoimintaan, vaikka itsehypnoosin
harjoittajat itse raportoivat vähemmän koettua stressiä kuin
kontrolliryhmä (mts. 675). Vaikuttaa vielä siltä, että jos
osallistujien hyvinvointi on lähtötasolla hyvä, näissä
henkilöissä ei ole mahdollista intensifioida (enhance)
immuunisysteemin toimintaa niin, että se nousisi
normaalitason yläpuolelle; todennäköisesti tällainen nousu
ei ole edes toivottava (mts. 679).
Kiecolt-Glaser ym. kirjoittavat julkaisun lopussa, että
heidän tutkittavansa eivät olleet erityisen stressaantuneita
ennen interventioita, joten tutkimuksen tuloksissa ei näy
sellaista immuunimuutoksien voimakkuutta, joka saattaisi
esiintyä stressaantuneemmissa otoksissa. He lopettavat
viittaamalla tutkimuksiin, joissa sairaudesta toipuminen on
nopeutunut ja sairaala-olojen ajat ovat lyhentyneet
hypnoosirentoutuksen avulla. Myös itsehypnoosin avulla
potilaiden kivut ja ahdistukset ovat vähentyneet. Tässä
interventio oli vielä hyvin lyhyt ja potilaat hyvin
heterogeenisia hypnoosirentoutuksen vastaanottamiskyvyn
suhteen (mts. 680). Kiekolt-Glaser ym. saavat tukea monesta
muustakin tutkimuksesta. Esimerkiksi Taggart ym. (2005,
376-383) osoittavat, miten hypnoosirentoutus vähentää
stressin vahingollisia vaikutuksia tasapainottamalla
autonomisen hermoston toimintoja (vrt. Helli Toivanen).
Kuten luvussa 2 todettiin, rentoutusta ja hypnoosia kuvaavat
käsitteet menevät päällekkäin. Puhutaan rentoutuksesta,
hypnoosista, hypnoosirentoutuksesta, hypnoottisesta
rentoutuksesta, itsehypnoosista ja mentaalitreenista (mental
training). Joskus käytetään myös sanaa ”mindfulness” ja
”mindfulness-based stress reduction” rentoutusyhteyksissä.
Tutkimuksissa rentoutusmenetelmien harjoittajat ilmoittavat
paitsi positiivisia fysiologisia, emotionaalisia ja
sosiaalisia muutoksia myös parempia työtuloksia.
Oppilaitoksissa voitaisiin useammin opettaa erilaisia
stressin vähentämiskeinoja, koska opettajien ohjaamat
rentoutustuokiot ovat antaneet hyviä tuloksia, varsinkin jos
ohjelmaan myös liitetään aktiviteetteja kuten roolileikit ja
ongelmanratkaisu. Monessa väitös- ym.-tutkimuksessa ilmenee
selvästi, miten rentoutus ja mielikuvittelu (visualization)
kautta linjan vähentävät stressiä, lisäävät keskittymiskykyä
ja auttavat opiskelijoita opiskelemaan ja oppimaan
tehokkaammin. (Newsome ym. 2006, 1881-1900; Credit & Garcia
1999; Cabot 1997; ks. myös du Toit 1996. 175-182.) Eräässä
Bostonilaisessa tutkimuksessa, joka osoitti, miten
rentoutusmenetelmät myös johtavat parempaan itsehallintaan
ristiriitatilanteissa, kävi ilmi, että naiset pitävät
enemmän mielikuvarentoutuksesta, kun taas miehet useammin
olivat hengitys- ja lihasrentoutuksen kannalla (Dacey ym.
1997, 91-102).
Lapsille ja nuorille on yhä enemmän otettu rentoutusohjelmia
mukaan koulupäivään ja opetukseen. Rentoutus on
osoittautunut laskevan oppilaitten verenpainetta ja sydämen
sykettä sekä aiheuttavan yleistä levollista oloa ja
maltillista suhtautumista. Näin oppilaat selviytyvät koulun
paineista terveellisellä tavalla ja osoittavat vähemmän
stressin oireita (vrt. Helli Toivanen ja työpaikan
vaatimuksien optimaalinen, tasapainoinen kohtaaminen).
(Courtney 2005, 34-35; Kraag ym. 2006, 449-472.)
Rentoutustuokiot peruskoulun luokissa ovat myös laskeneet
melutasoa ja parantaneet oppilaiden keskittymiskykyä
(Norlander 2005, 91-99; ks. myös Lopata 2003, 162-172).
Rentoutusta suositellaan jo tarha-ikäisille positiivisten
vaikutusten ansiosta. Lasten kohdalla metafora- eli
tarinarentoutukset ovat yleensä toimivampia kuin
rentoutusmenetelmät, jotka kohdistuvat suoraan lihaksiin tai
joissa annetaan kirjaimelliset rentoutusohjeet. (Scully
2003, 22-29; Heffner 2003, 19-33.) Kun on kysymys
jännitystiloista ja tenttipelosta, pelkkä rentoutus ei
välttämättä riitä, mutta jos siihen vielä lisätään
voimavaraisia mielikuvia, jännitykset saattavat helpottua
yllättävän nopeasti. Liikuntakin, esim. juoksu tai aerobic,
on osoittautunut hyväksi jännityksen laukaisijakeinoksi,
joka sekin toimii tehokkaammin, kun siihen liitetään
positiivisia suggestioita ja mielikuvaharjoituksia.
(Driscoll 2006.)
Opettajienkin itseluottamusta on vahvistettu
hypnoosirentoutuksella ja mielikuvittelulla (Stanton 1995,
121-127). Brown & Uehara (1999) toteavat Tyynenmeren alueen
maita koskevassa tutkimussynteesissä, että biofeedback ja
lihasrentoutus ovat täälläkin opettajille tehokkaita
stressinhallintakeinoja.
Rentoutus, itsehypnoosi ja meditaatio on todettu
kustannustehokkaimmiksi stressinhallintamenetelmiksi, koska
niitä voi opetella ja niihin motivoituu suhteellisen
helposti (Shea 1980, 25-26, 28-30, 32-33). Mitä mahtaa olla
selityksenä siihen, että yksinkertainen ja edullinen keino
on jäänyt melko laihaan käyttöön työpaikoilla,
yksityiselämässä ja coaching- tai terapiayhteyksissä?
Sierpina ym. (2007, 129-135) päättivät tutkia, miksi
hypnoosi- ja mielikuvarentoutusta käytetään niin
suhteellisen vähän lääkäri- ja psykiatripiireissä siitä
huolimatta, että löytyy runsaasti hyvin dokumentoituja
tutkimustuloksia sen tehokkuudesta mm. päänsäryn,
ahdistuksen, fibromyalgian, hypertensionin, selkäkipujen,
masennuksen ja jopa erityyppisten sairauksien suhteen (ks.
esim. Kohl & Ross 2004, 44-49). He tulivat siihen tulokseen,
että näitä keinoja ei harjoitella tarpeeksi paljon jotta
käyttämiskyky pysyisi yllä eikä asiantuntemustakaan
löytynyt. Lääkäreillä vastaanottoaika on myös liian lyhyt,
mikä rajoittaa rentoutustekniikoiden käyttöä. Sekä lääkärit
että psykiatrit olivat yleensä kiinnostuneita
rentoutustekniikoista, naispuoliset hieman enemmän kuin
miespuoliset. Rentoutus ja meditaatio kiinnostivat enemmän
kuin biofeedback ja hypnoosi.
Yksi syy rentoutustekniikoiden vähäiseen käyttöön saattaa
myös olla siinä, että potilaat eivät ymmärrä tai viitsi
käyttää niitä niin säännöllisesti kun tilanne vaatisi,
jolloin teho vähenee ja käsitys niiden toimivuudesta
hämärtyy. Stetter (2004, 281-291) on samaa mieltä Sierpinan
ym. kanssa rentoutustekniikoiden erinomaisesta
käyttökelpoisuudesta ja korostaa sen lisäksi
rentoutusharjoituksien toistuvuuden tärkeyttä. Hänen
mukaansa rentoutusohjaajan tehtävä on vahvistaa asiakkaan
motivaatiota löytämään itselleen sopiva rentoutuskeino.
Sopiva rentoutuskeino saattaa liittyä esimerkiksi siihen,
kuinka helposti hypnotisoitava henkilö on. Sebastiani ym.
(2005, 1-12) ehdottavat omien tutkimustuloksiensa
perusteella, että helosti hypnotisoitavat (Highs) ja
vaikeasti hypnotisoitavat (Lows) henkilöt käyttävät eri
kognitiivisia strategioita. Highs osoittivat istunnon aikana
korkeampia EEG alpha ja theta arvoja, kun taas Lows
lisäsivät autonomisen hermoston parasympaattista toimintaa.
Highs rentoutuvat mahdollisesti korkeamman integroidun
aktiviteetin kautta kuin Lows. (Aiheesta Highs and Lows
suhteessa fysilologisiin ja psykologisiin reaktioihin, ks.
myös Zachariae ym. 2000, 388-403.) Tämän mukaan rentoutus,
joka tähtää autonomisen hermoston tasapainottamiseen, on
antoisampi menetelmä, koska se saavuttaa sekä helposti että
vaikeasti hypnotisoitavia.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
