RA Mental Management Tavastia

 

Viestini

Esittely

Palvelut

Eväitä
elämälle


Kuukauden
Rita

Ota
 yhteyttä

 

Ajan-
kohtaista

 

Palvelut

Hypnoosirentoutus

 

Lue lisää hypnoosirentoutuksesta:

Hypnoosirentoutuksen tausta

Rentoutus ja hypnoosirentoutus käsitteinä (ote tulevasta väitöskirjastani)

Tieteellisiä tutkimuksia rentoutuksesta (ote tulevasta väitöskirjastani)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HYPNOOSIRENTOUTUKSEN TAUSTA

Rentoutuksen eli hypnoosirentoutuksen historia on samalla hypnoosin historia. Hypnoosirentoutus on suhteellisen uusi käsite. Ruotsissa käytetään usein käsitteitä kuten ”mental träning”, ”självhypnos” ja ”alternativa (förändrade) medevetandetillstånd (AMT)”, kun halutaan korostaa rentoutumisen osuutta itseensä vaikuttamisessa (självpåverkan) (Eek 1995). On siis kysymys suggestio- eli mielikuvaohjauksella tapahtuvasta rentoutumisesta, johon yleensä liittyy tajunnantilan muuntuminen. Tämäntyyppisen rentoutumisen keinoja on paljon. Itämaisissa kulttuureissa rentoudutaan esim. meditaatiolla, joogalla ja taijilla. Länsimaisissakin kulttuureissa käytetään jossain määrin näitä menetelmiä, mutta vielä yleisemmin rentoutuminen voi tapahtua mm. lihasrentoutuksena tai mielikuvamatkana. Helli Toivanen (1994, 31) huomauttaa väitöskirjassaan, että useimmat rentoutusmenetelmät, joita länsimaissa käytetään, kuten esimerkiksi autogeeninen rentoutus, bio-feedback ja hengitysharjoitukset, ovat itse asiassa kotoisin muinaisesta intialaisesta yoga-traditiosta.

Suomessa kansansadut ja Kalevala ovat toimineet eräänä rentoutumismuotona. Lönnrot (Santavuori 2001, 5) puhuu animaalis-magnetismista tai magneettisesta tilasta ja kuvaa sitä tilana, jossa jokaisen on mahdollista yksinkertaisella tavalla avata yhteys omaan tajuntaansa: ”Siinä hetkessä, jona unen ja valveen rajalla yö palatessaan retkiltään kohtaa päivän, heijastuu alkuperäisen viisauden kajo, lähtee polku ymmärrykseen”. Kyky olla yhteydessä tuohon tietoon ja kyky löytää tietoa on koko loitsukulttuurin perusta. Kallio (2004, 38) kirjoittaa: “Sairauksien parantamiseen on jo vuosituhansien ajan liittynyt viittauksia erilaisien muuntuneiden tajunnantilojen tai transsien hyödyllisyydestä, ja niitä voidaan löytää kiinalaisesta, kreikkalaisesta, egyptiläisestä, intialaisesta ja roomalaisesta kulttuurista. Transsimenetelmät tunnettiin myös näitä edeltäneissä shamanistisissa kulttuureissa.
 
Lönnrotin ajatuksien vuodelta 1842 perusteella voidaan todeta, että entisajan loitsumaailma on jonkinlaista hypnoosirentoutusta. Siltä pohjalta hypnoosirentoutusta käyttävä terapia, opetus ja terveyskasvatus kuuluvat keskeisenä osana suomalaiseen kulttuuriperintöön (Santavuori 2001, 9).

Kohti nykyaikaista hypnoosia
Nykyaikaisen hypnoosin isäksi katsotaan itävaltalainen lääkäri Franz Mesmer (1734 - 1815), jonka nimestä on johdettu sana “mesmerismi”, jota usein käytetään hypnoosin synonyyminä. Mesmerin väitöskirja käsittelee magneettista voimaa, jota hän arveli todenneensa ihmisellä olevan. Hän loi “animaalisen magnetismin” käsitteen. Mesmerin sively, yhdistettynä epäsuoriin suggestioihin, että potilaalle oli tapahtumaisillaan jotain, oli varsin tehokas keino, joiden avulla hän onnistui parantamaan suuren joukon ihmisiä. Hän siveli, ilman kosketusta, potilaitaan käsillään päästä alkaen ja edelleen alaspäin ruumista pitkin, samalla kun hän katsoi heitä terävästi silmiin.
 
Mesmer oli myös huomannut, että potilaan oma suhtautuminen sairauteensa saattaa olla parantumisen kannalta ratkaiseva! On hyvin mahdollista, että hän juuri täten loi pohjan nopealle parantumiselle. Hän katsoi myös tärkeäksi luoda hyvän ja luottamuksellisen suhteen potilaaseen. Kun Mesmeriä pidetään nykyaikaisen hypnoositutkimuksen edelläkävijänä, johtuu se varmasti myös siitä, että pitkän aikaa hänen kuolemansa jälkeen on onnistuttu aikaansaamaan hypnoottinen tila käyttämällä mesmerisiä sivelyjä. (Fahler 1963, 37-46; ks. myös Kallio 2004, 36-43; McKenna 1994, 16.)

Seuraavana hypnoosin edelläkävijänä voidaan mainita englantilainen silmälääkäri James Braid (1795-1860). Hänelle selvisi, ettei mesmerinen sively ollutkaan välttämätöntä, vaan että potilaan katseen kiinnittäminen johonkin oli tärkeimpiä transsiin vaivuttamisen osatekijöitä. Heiluva kello, jonka moni mieltää kuuluvaksi hypnoosiin, oli varhaisina aikoina suosittu katseen kiintopiste.
 
Intiassa kirurgina toimiva James Esdaile (1808-1859) tajusi samoihin aikoihin hypnoosin hyödyllisyyden kivunlievittäjänä ja teki satoja isoja leikkauksia hypnotisoiduille potilaille ilman nukutusaineita. Englantiin palattuaan Esdaile yritti saada lääkäripiirit vakuuttumaan löydöksistään, mutta hänelle vain naurettiin. He puolsivat sen sijaan uusia kemiallisia nukutusaineita. Niin hypnoosista tuli vaihtoehtoista lääketiedettä, jota se yhä nykyäänkin on. (McKenna 1994, 17.) Esdailen leikkaukset ovat siinä mielessä merkittäviä, että niitä koskevissa kuvauksissa ei tarvitse luottaa hänen omiin kertomuksiinsa, vaan toimenpiteitä oli seuraamassa eri vaiheessa useita lääkäreitä, jotka ovat kirjoittaneet omia kuvauksiaan tapauksista. Varhaisimpia tapauksia Esdaile raportoi Indian Journal of Medical and Physical Science –lehdessä ja hän kuvasi joitakin leikkauksia myös The Zoist –lehdessä. (Kallio 2004, 59.)

Myös ranskalainen patologi ja neurologi Charcot kuuluu hypnoosin suuriin edelläkävijöihin. Neurologina hän saavutti mitä suurinta tunnustusta. Charcotin aikaan (1825-1893) Ranskassa oli vallalla kaksi hyvin tunnettua suuntausta hypnoositutkimuksen alalla. Toista suuntausta nimitettiin Nancyn koulukunnaksi ja toista, Charcotin edustamaa, Pariisin koulukunnaksi. Charcot käsitteli lähinnä mielisairaalan potilaita, enimmäkseen hysteerikkoja, ja käytti eräänlaista pelotustaktiikkaa, jolla hän vaivutti heidät hypnoosiin. Nancyn koulukunta pohjautui siihen työhön, jota Liébeault, Bernheim, Beaunis ja Liegeois suorittivat Nancyn kaupungissa. Näiden neljän tutkijan kokemukset muodostavat suurin piirtein meidän päiviemme hypnoositekniikan ja hypnoositerapian perustan.

Nancyn koulukunnan menettelytapa tavoitteli ennen muuta riittävän suggestioalttiuden tilaa, toisin kuin menetelmät, jotka lähinnä tähtäsivät syvähypnoositilan aikaansaamiseen. Nancyn koulukunnan kannattavana periaatteena oli verbaalisuggestio, so. hypnoositilan aikaansaaminen sanoilla, puhutteluilla. Suggeroimista ei suoriteta pelottelulla, kuten Charcot teki, vaan päinvastoin rauhoittavilla sanoilla ja sointuvalla äänellä. Nancyn koulukunta loi hypnoottisen rentoutumistilan yrittämättä pyrkiä syvähypnoosiin, siis sellaisen tilan, joka on riittävä esimerkiksi lääkintä- ja psykologista hoitoa varten. (Fahler 1963, 47-49.)

Hippolyte Bernheim (1837-1919) Nancyn koulukunnasta painotti myöhemmässä vaiheessa yhä enemmän pelkän suggestion merkitystä ja kuvasi useiden ilmiöiden olevan mahdollista ilman mitään hypnoosi-induktioitakin pelkän suggestion seurauksena. Nancyn koulukunnan ja Charcot’n koulukunnan kiista ei kestänyt kovin kauan. Jo vuonna 1892 Charcot alkoi olla taipuvainen muutamaan näkemystään siihen suuntaan, että suggestio saattoi selittää hypnoottiset ilmiöt kokonaisuudessaan. (Kallio 2004, 70.)

Merkittävä henkilö hypnoosirentoutuksen suhteen on ranskalainen apteekkari Emile Coué (1857-1926). Coué hylkäsi perinteisimmät otteet ja hänestä tuli itsesuggestion edelläkävijä. Hänet tunnetaan parhaiten lauseesta: “Päivä päivältä tulen kaikin tavoin paremmaksi ja paremmaksi”. Kun sanat ”joka suhteessa” sisältävät kaiken, on tarpeetonta muodostaa ja lausua eri tapauksia varten sovellettuja itsesuggestioita. Itsesuggestion harjoittaminen ei korvaa lääkärinhoitoa, hän korostaa, mutta se on kallisarvoinen apu sekä sairaalle että lääkärille (Coué 1989, 34-35). Coué oli sitä mieltä, ettei hän parantanut ihmisiä, vaan ainoastaan edisti heidän itseparantumistaan. Hän ymmärsi, kuinka tärkeä on hypnotisoitavan osuus hypnoosissa ja uursi uraa niille, jotka nykyään väittävät: “Hypnoosia ei ole, on vain itsehypnoosi”. Hänen kenties kuuluisin ajatuksensa oli, että mielikuvitus on aina tahtoa voimakkaampi. Jos pyydät jotakuta kävelemään lattialle asetetulla lankulla, melkein kaikki tekevät sen horjumatta. Jos pyydät kävelijää sulkemaan silmänsä ja kuvittelemaan, että samainen lankku roikkuu sadan metrin korkeudessa kahden talon välissä, hän alkaa horjua. Tavallaan Coué ennakoi lumelääkitystä, missä lääkkeet eivät aina ole välttämättömiä parantumiselle sairaudesta, mutta usko paranemiseen on. (McKenna 1994, 18.)

”Jotta voisimme ymmärtää niitä ilmiöitä, joita sanotaan suggestioksi tai paremmin sanoen itsesuggestioksi, on tarpeen tietää, että meissä on kaksi aivan eri minää. …toinen niistä on tajuinen, toinen taas alatajuinen. … Itsesuggestio on itse asiassa ase …ja tuossa aseessa tai paremmin sanoen kyseessä olevassa voimassa on uskomaton ja suunnaton teho, joka aina olosuhteiden mukaan saa aikaan sangen hyviä tai sangen huonoja tuloksia.” (Coué 1989, 7-8.)

Hypnoosi kiinnosti myös Sigmund Freudia (1856-1939), joka käytti sitä aluksi melko paljon (Ellenberger 1970, 436). Väitetään, että hän oli sangen kehno hypnotisoija, minkä takia hän hylkäsi menetelmän ja kannatti psykoanalyysia, jossa potilas makaa sohvalla ja analyytikko kuuntelee kuuntelemasta päästyään. Freudin luopuminen hypnoosista viivästytti hypnoterapian kehitystä, sillä psykologian painopiste siirtyi hypnoosista psykoanalyysiin. Tilanne kuitenkin muuttui 1930-luvulla, kun Clark Hullin teos Hypnosis and Suggestibility julkaistiin Yhdysdvalloissa. (McKenna 1994, 18-19.)

Milton H. Ericson
Hypnoosi tunnettiin Yhdysvalloissa ilmeisesti paljolti Mesmerin oppilaan markiisi Marie-Joseph Lafayetten ansiosta, joka sisällissodan aikoihin saapui maahan. Vuosisadan vaihteen aikana hypnoosilla oli keskeinen asema tajunnantutkimuksen suuren hahmon William James’n näkemyksissä ja myös ranskalainen Pierre Janet osallistui Yhdysvalloissa tapahtuvaan kehitykseen merkittävästi. Vuosisadan alkupuolella hypnoositutkimuksen kehitykseen vaikutti myös Clark L. Hull (1884-1952) ja hänen oppilaansa Milton H. Erickson (1901-1980). Hull ja Erickson tekivät jonkin aikaa myös yhteistyötä, mutta Erickson ei hyväksynyt Hullin vaatimusta standardi-induktion käytöstä kokeellisessa työssä, ja he ajautuivat vähitellen erilleen. (Kallio 2004, 71-74.)

Erickson ryhtyi kehittelemään omaa malliaan, joka koski lähinnä kliinistä työtä ja jossa painotettiin erilaisia menetelmiä potilaan mukaan. Hän painotti erityisesti epäsuorien suggestioiden käyttöä, jossa ajatuksena on antaa suggestioita esimerkiksi vertauksia käyttäen, jolloin potilas ei välttämättä edes tiedä saaneensa suggestiota. Oletuksena on, että tällöin potilaan tiedostamaton ikään kuin lähtee toteuttamaan paranemista itse parhaaksi katsomalla tavalla. Ericksonista tuli ehkä 1900-luvun tunnetuin kliinikko hypnoosin alueella. (Kallio 2004, 74.) Hän sairasti nuorena polion ja halvaantui, mutta saavutti liikuntakykynsä takaisin. Halvaantuneena hän sai epätavallisen tilaisuuden tarkkailla ihmisiä, ja tuolloin hän pani merkille että ihmisten sanat ja teot poikkesivat usein paljon toisistaan. Ihmisen psykologia alkoi kiehtoa häntä ja hän kehitti lukemattomia kekseliäitä ja luovia menetelmiä ihmisen auttamiseen. Hän käytti vertauskuvia, yllätystä, hämmennystä ja huumoria siinä missä hypnoosiakin. Hän oli “epäsuoran hypnoosin” mestari ja pystyi aikaansaamaan transsin mainitsemattakaan hypnoosi-sanaa. Kun hän kuoli vuonna 1980, häntä pidettiin maailman johtavana lääketieteellisenä hypnotisoijana ja psykoterapeuttina. Hän oli epäsuoran hypnoosin mestari, mikä tarkoittaa, että hän ei toiminut auktoritatiivisesti ja käskevästi, vaan hän yritti selvittää, miten potilas ajatteli ja kohdata potilaan sitten tämän omilla ehdoilla. Siksi hän onnistui siinä missä muut olivat häntä ennen epäonnistuneet. Paremmin kuin kukaan muu, juuri hän on nerokkaasti osoittanut hypnoosin suunnattomat mahdollisuudet. (McKenna 1994, 19, 144-145; ks. myös Erickson 1998.)

Suomalainen hypnoosi
Suomalaisen hypnoosin historiankirjoitus alkaa shamanistisesta kaudesta ja Elias Lönnrot (1802-1884), joka tutki erilaisia kansanomaisia parantamiskeinoja, kokosi ja muokkasi osan eri aikoina syntyneistä loitsuista ja tarinoista Kalevalaksi (Lauerma 2004, 76). Hypnoosi-sanaa ei Lönnrotin teksteistä löydy, koska siihen aikaan puhuttiin vielä animaalis-magnetismista. Tällaista hypnoosi-ilmiötä Lönnrot jäsentää kolmeen ryhmään. Yhdellä merkitystasolla hypnoosi on ihmisen luonnollinen ominaisuus, toisella opittavana ja tarkoituksellisesti käytettynä taitona ja kolmanneksi terapiatyössä suggestioon liittyvänä tietoon yhteyttä avaavana muuttujana. Hypnoosi-ilmiön perusnimittäjä on Lönnrotin mukaan tieto. Hypnoosi on kykyä olla yhteydessä tuohon tietoon, ja kyky löytää tietoa on koko loitsukulttuurin perusta. Luonnollisella hypnoositekniikalla jokaisen on mahdollista yksinkertaisella tavalla avata yhteys omaan tajuntaansa. (Santavuori 2001, 5.)

Rentoutuksen vaikutukset
Hypnoosin käsite on hyvin moninainen ja kallistuu usein rentoutuskäsitteeseen. Siitä on vähitellen muodostunut sana hypnoosirentoutus, jotta rentoutuskäsite tässä merkityksessä ei sekoitettaisi yleisiin vapaa-ajan muotoihin (englanniksi “relxation” kontra “recreation”).

Rentoutumisen fysiologisia, mitattavia vaikutuksia voidaan luokitella sen mukaan, miten ne liittyvät lihaksiin, hermostoon, elintoimintoihin ja aineenvaihduntaan.

Lihaksissa rentoutuminen on yksinkertaisesti lihasjännityksen vähentymistä. Eri kehonosien rentouttamisen voi helposti käynnistää suoralla ohjeella omaan mieleensä tai mielikuvan avulla epäsuorasti. Lihasjännityksen laukeamisesta rentoutuminen on helppo tunnistaa, sekä omakohtaisesta tuntemuksesta että esimerkiksi elektromyograafisella (EMG) mittarilla. (Toivanen 1994, 33.). Kehonosien rentouttaminen luo tilaa myös muille muutoksille. Se antaa hyvän pohjan henkiselle rentoutumiselle, joka voi olla mielikuvamatkustelua, muuta toiminnan katselua ja kokemista mielessa sekä uppoutumista maisemaan ohjatusti tai vapaasti (Lindh 1998, 131).

Elintoiminnot tasapainottuvat niin, että hengitystiheys laskee ja hapenkulutus pienenee, ruoansulatuselimistön toiminta tasapainottuu, sydämen syke laskee ja verenpaine alenee. Verenkierron elpyminen on yksi rentoutumisen seurauksista, samalla myös keino sen havainnolliseksi mittaamiseksi, kun ihon lämpötila nousee pintaverenkierron vapautuessa.

Tahdonalainen rentoutuminen rentouttaa myös sen, mihin tahdon vaikutus ei ulotu. Kun rentoutuminen alkaa yhdeltä toiminnan alueelta, tapahtuu se väistämättä muillakin alueilla.

Aineenvaihdunnan tasapainottuminen rentoutuessa on monivaikutteinen kokonaisuus, jossa sekä fysiologiset että psyykkiset tekijät kytkeytyvät vuorovaikutteisesti toisiinsa. Lihasjännitys vaikeuttaa kudosten verenkiertoa, mikä haittaa aineenvaihduntaa, sekä kuona-aineiden poistumista että ravinnonsaantia. Kehon rentoutuessa ja mielen rauhoittuessa jännityksen ja varuillaanolon vaikutukset purkautuvat elimistössä, jolloin niin solujen sisäinen kuin niiden välinenkin aineenvaihdunta voi keskittyä tasapainottumiseen, rakentamiseen ja uusiutumiseen. Aineenvaihdunnan tasapainottuessa stressihormonien määrä vähenee, veren maitohappopitoisuus laskee, kolesteroli vähenee ja immunologinen järjestelmä tasapainottuu.

Aineenvaihdunnan ohella elintoimintojen hermostollinen säätelyjärjestelmä on rentoutumisen ajan vähemmän kuormitettu. Kun huomio kiinnittyy jäsenissä havaittaviin tuntemuksiin ja rentotutumista tukeviin mielikuviin, hermostollinen rasitus pienenee. Reagointi ulkoisiin ärsykkeisiin vähenee, mikä tukee elintoimintojen kaikinpuolista tasapainottumista. Näin myös elintoimintoja ohjaava autonominen hermosto saa tilaisuuden tasapainottua. Tämä tapahtuu elintoimintoja ohjaavan autonomisen hermoston osien, sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toiminnan tasapainottumisena. Näiden hermostojen toiminnot ovat monessa suhteessa toisilleen vastakkaisia ja niiden välinen tasapaino säätelee eri elinten kuten sydämen, verisuoniston ja hengitysteiden toimintaa. Sympaattinen hermosto aktivoituu emotionaalisen jännityksen tai voimakkaiden tunteiden seurauksena. Parasympaattinen hermosto rauhoittaa ja ohjaa tyyneyteen. Rentoutuessa sympaattinen ylitoiminta muuttuu parasympaattiseen suuntaan, jolloin autonomisen hermoston toiminta tasapainottuu. Myös päinvastainen vaikutus on mahdollista: silloin kun parasympaattinen puoli on ylikorostunut, eli ihminen on lamaantuneen masentunut, rentoutuminen palauttaa tasapainoa sympaattiseen suuntaan. (Toivanen 1994, 78-82.)

Korkea kortisolitaso korreloi autonomisen hermoston kiihdyttävän osan (Sympaticus) voimistumiseen ja rentouttavan osan (Parasympaticus) vaimentumiseen. Alkava stressi ilmenee suojamekanismien voimakkaana aktivoitumisena. Pitkään jatkuva stressi kuitenkin kuluttaa säätelyjärjestelmän loppuun ja etenkin hormonieritys heikentyy. Autonomisen hermoston epätasapaino ja hormonierityksen häiriintyminen voivat myötävaikuttaa sairauksien syntyyn. Sydän- ja verisuonisairauksien, kroonisten ja äkillisten tulehdusten, aineenvaihduntasairauksien, tuki- ja liikuntaelinoireiden ja kognitiivisten toimintojen häiriöiden vaara lisääntyy. Rentoutuksella on suotuisia vaikutuksia elimistön säätelyjärjestelmän tasapainottamisessa stressin yhteydessä. Suunnitelmallisesti toteutettuna se soveltuu myös työterveyshuoltojen käyttöön. (Gockel ym. 2004, 49.)

Kun keho rentoutuu, rentoutuvat yleensä myös aivot. Hermoston rentoutuminen näkyy aivojen sähkötoiminnan taajuuden laskemisessa (EEG) sekä ihon sähkönjohtavuuden alenemisessa. Rentoutuminen koetaan psyykkisesti rauhoittavana voimaantumisena, kun hermostollista kuormitusta aiheuttavat ajatusyhteydet katkaistaan ja niiden sijasta keskitytään puhtaasti rentouttaviin tuntemuksiin tai luodaan rakentavia mielikuvia. Rentoutuminen on henkinen kokemus silloinkin, kun se on saatu aikaan fyysisen toiminnan tietä (Lindh 1998, 82).

Tutkimuksin on voitu todeta, että iästä ja sukupuolesta riippumatta, mielikuvien vaihtelu saa aikaan mitattavissa olevia muutoksia autonomisessa hermostossa. Yhdessä tällaisessa tutkimuksessa oli kohderyhmänä viisi- viisitoistavuotiaita lapsia, jotka eivät ennestään olleet harjoitelleet rentotutumista. Kokeessa toisena tehtävänä oli kuvitella kahden minuutin ajan hiljaista paikkaa ja rauhallista oloa ja toisena tehtävänä taas jotain jännittävää, tekemistä. Mittaukset sydämen sykkeestä, ihon lämpötilasta ja sähkönjohtavuudesta osoittivat, että muutokset mielikuvissa etenevät välittömästi myös autonomisen toiminnan alueelle.

Hypnoosirentoutuminen on siis hyvin monipuolista. Rentouttamalla lihaksia rauhoitamme myös henkisiä toimintoja ja ylläpitää kemiallista tasapainoa (homeostaasi). Näin rentoutuminen, syvänä lepona lyhyessä ajassa, voi yksinkertaisesti purkaa stressin.

Any healing program, particularly one that emphasizes self-regulation of the immune system, must include relaxation as its most important strategy. Mental and physiologic relaxation counteracts the suppressions of the immune system caused by stress… When practiced on a regular basis, relaxation techniques reduce an individual’s susceptibility to stress and, at the same time, minimize the effects of existing stress. (Dacher 1993, 114-115.)
 

LÄHTEET

Coué, E. 1989. (1932) Kuinka parannan itseni suggestiolla. Jyväskylä: Gummerus.
Dacher, E.S. 1993 (1991). PNI, The New Mind/Body Healing Program. New York: Paragon House.
Eek, G. 1995. Fungera och må bättre. Örebro: Veje International AB.
Ellenberger, H.F. 1970. The Discovery of the Unconscious. The History and Evolution of Dynamic Psychiatry. USA: BasicBooks.
Erickson M.H. 1998 (1992). Healing in Hypnosis. The Seminars, Workshops and Lectures of Milton H.Erickson. Toim. E.L.Rossi & M.O.Ryan & F.A.Sharp. London: Free Association Books.
Fahler, J. 1963. Hypnoosi. Helsinki: Tammi.
Gockel, M. & Lindholm, H. 2004. Työstressi, uupumus ja koettu työkyky. Mittaaminen ja rentoutuksen vaikutus. Helsinki: Invalidisäätiö Orton. Yliopistopaino.
Lindh, R. 1998. Mielikuvaoppiminen. Helsinki: WSOY.
Kallio, S. 2004. Hypnoosin varhainen historia. Teoksessa S.Kallio & H.Lauerma (toim.) Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa. Helsinki: Duodecim, 38-71.
Santavuori, R. 2001. Loitsu, Kalevalan avain. Jyväskylä: Gummerus
Santavuori, R. 2006. Tajunnan taito. Hypnoosiohjauksen kirja. Jyväskylä: Gummerus.
Toivanen, H. 1994. Occupational Stress in Working Women and the Benefits of Relaxation Training. Doctoral dissertation. University of Kuopio, Department of Clinical Physiology, the Faculty of Medicin. Kuopio: Kuopio University Publications D. Medical Sciences 54.


--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


RENTOUTUS JA HYPNOOSIRENTOUTUS KÄSITTEINÄ


Käytän tutkimustyössäni rentoutuksen ja hypnoosirentoutuksen termejä rinnakkain. Haluan hypnoosirentoutus-termillä korostaa, että ei ole kysymys yleisistä vapaa-ajan muodoista (englanniksi “relaxation” kontra “recreation”) tai yleisestä lepohetkestä, jotka nämäkin voivat olla rentouttavia omilla tavoillaan. Tieteellisissä julkaisuissa, joihin viittaan, käytetään yhtä lailla näitä käsitteitä, rentoutus, hypnoosirentoutus ja hypnoosi, hyvin pitkälle päällekkäin ja kuvatakseen muuntunutta tietoisuuden tilaa. Rainville ym. sanovat artikkelissaan ”Cerebral mechanisms of hypnotic induction and suggestion” (1999, 110-125), että hypnoottisen tilan taustalla olevat neuraaliset mekanismit ovat toistaiseksi tuntemattomia ja niitä tarkkaillaan lähinnä epäsuorilla menetelmillä. Heidän tutkimuksessaan, joka liittyi aivojen eri osien toimintaan kiputilojen kokemisessa, he nimittävät koetilanteet pelkäksi hypnoottiseksi rentoutukseksi (hypnoosi) ja hypnoottiseksi rentoutukseksi kipualieventävillä suggestioilla (hypnoosi suggestioilla). Tietyt aivotoiminnot peilasivat sitten tajunnan muutoksia, jotka assosioidaan levollisempaan olotilaan ja mielikuvittelun fasilitaatioon. Aivojen yksityiskohtaiset toiminnot sijoittuvat tämän työn ulkopuolelle, sen sijaan kiinnostavat rentoutus- ja hypnoosikäsitteiden päällekkäinen käyttö ja miten rentoutunut olotila helpottaa mielikuvien muodostamista.

Rentoutus- ja hypnoosikäsitteiden päällekkäisen käytön puolesta puhuvat myös esim. Forbesin ja Pekalan (1993, 19-27) tutkimustulokset, joissa progressiivinen rentoutus ja hypnoosi samalla tavalla saavat aikaan ihon lämpötilan nousua ja sykkeen laskua riippumatta siitä kuinka helposti tai vaikeasti hypnotisoitava henkilö on.Hypnoosikäsitteen käytön puolesta saattavat puhua esim. Schoenberger ym. (1997, 127-140), jotka huomasivat esiintymisjännitykseen liittyvässä tutkimuksessa, että jos rentoutusvalmennus esitetään hypnoosina, tulokset paranevat.

Watanabe ym. (1996, 1395-1410) kuvaavat taas autogeenista rentoutusta itsehypnoosimetodina. Rentoutusmenetelmiä käytetään myös hypnoositilan saavuttamiseksi (Batty ym. 2006, 83-90). Whitehouse ym. (1996, 249-263) rinnastavat rentoutuksen ja itsehypnoosin todetessaan, että rentoutuksen eli itsehypnoosin käyttö parantaa selviytymiskykyjä (coping skills) ja vähentää stressiä, vaikka se ei heidän tutkimuksessaan näy immuunijärjestelmän toiminnoissa. Zachariae ym. (1990, 32-39), kuten myös Kiecolt-Glaser ym. (2001, 674-682; ks. luku 3) löysivät kuitenkin omasta puolestaan dataa, joka viittaa siihen että rentoutus ja ohjattu mielikuvittelu saattaa vaikuttaa positiivisesti immuunipuolustukseen. Tämä on minun tutkimuksessani mielenkiintoista siinä mielessä, että työkykyindeksiin sisältyy myös sairauspäivien määrä.

Hypnoosirentoutus on kaiken kaikkiaan suhteellisen uusi käsite, jota käytetään, kun halutaan korostaa kehon ja mielen levollisuutta (vrt. Kiecolt-Glaser ym:n (2001, 675) julkaisu “Hynosis as a Modulator of Cellular Immune Dysregulation During Acute Stress”, ks. luku 3). Hypnoosirentoutus voidaan sanoa muuntuneeksi fysiologiseksi tilaksi, joka johtaa muuntuneeseen tajunnan tilaan. On kysymys suggestio- eli mielikuvaohjauksella tapahtuvasta rentoutumisesta, johon yleensä liittyy tajunnantilan muuntuminen. Suggestion voima on yleensä suurempi tiedostamattoman kuin tietoisen mielen tasolla. (Kauppila 1999, 13; Santavuori 2006, 158-160.)

Ortonin rentoutusoppaan työryhmän mukaan erityyppisten rentoutusharjoitusten yhdistäminen toimii hyvin, ja tällainen yhdistäminen voi olla lähellä hypnoottisia menetelmiä. Hypnoositilan (transsin) ja syvän rentoutuksen välistä rajaa on vaika vetää. Työryhmän mielestä transsi on itse asiassa hyvin arkipäiväinen ilmiö (Leppänen, Aho, Harju ja Gockel 1999, 35.)

Rentoutuneessa olotilassa mieli voi olla hyvin suggestioherkkä ja mielikuville avoin. Tehokas mielikuvatyöskentely edellyttää rentoutumista, ja toisinkin päin: mielikuvat voivat olla sanoja tehokkaampia rentoutuskeinoja ja toimia rentouttavina suggestioina. (Ortonin rentoutusoppaan työryhmä: Leppänen, Aho, Harju & Gockel 1999, 26, 13; ks. myös Santavuori 2006, 109-111.)

Rentoutusmenetelmiä on monenlaisia ja yhdistelmiä löytyy runsaasti. Ne jaetaan lähinnä kahteen pääryhmään: progressiivinen rentoutus ja autogeeninen rentoutus. Yhdysvaltalainen Edmund Jacobson kehitteli 1920-1930 -luvuilla progressiivista rentoutusta, jota myös kutsutaan jännitä-laukaise –menetelmäksi. Siinä ensin jännitetään lihaksia ja sen jälkeen päästetään ne ihan rennoiksi, jotta rentoutuja paremmin oppii aistimaan ja hallitsemaan kehon jännitystiloja (Jacobson 1968, 40-80). Autogeenista rentoutusta kehitti taas saksalainen Jacob Schultz (Schultz 1952). Tässä rentoutusmuodossa rentoutuja toistaa itselleen ’vasen käteni on painava/lämmin/kevyt’ tms., ’oikea käteni on painava/lämmin/kevyt’ tms. ja antaa näin huomiota vuorotellen kehon osille, niin että ympäröivä maailma vähitellen menettää merkitystään ja mielikin alkaa rentoutua ja avautua toivotuille suggestioille. Usein rentoutujan omat toistot on jätetty pois, ja hänelle sanotaan (tai hän ajattelee itse) ’kädet rentoutuvat’, ’jännitys häviää kasvoista’, hartioiden lihakset löystyvät’ tms. Molemmissa rentoutusmuodoissa voidaan käyttää mielikuvittelua ja tehdä mielikuvamatkoja. Joskus käytetään mielikuvarentoutusta suoraan, ilman lihasrentoutusta, jolloin mieli vaeltaa ja keho rentoutuu siinä sivussa. Metaforarentoutus on esimerkki mielikuvarentoutuksen muotoja.
Sovellettu rentoutus on melko uusi suuntaus, jossa harjoitellaan viisi vaihetta (vrt. Ortonin tutkimus, luku 3.2). Tarkoitus on, että rentoutuja lopussa osaa rentoutua välittömästi. Vaiheessa 1 harjoitellaan progressiivista rentoutusta (jännitä-laukaise) 15-30 min. Vaiheessa 2 ajatellaan kehon osia (lyhytrentoutus) korkeintaan 10 minuuttia. Vaiheessa 3 rentoudutaan hengityksen avulla 3-5 minuuttia, hengitetään isään ja rentoudutaan uloshengityksellä. Vaiheessa 4 harjoitellaan erillisrentoutusta: rentoutetaan yksi kehon kohta kerrallaan ja pidetään muut osat rentoina. Vaiheessa 5 hengitetään sisään ja rentoudutaan heti uloshengityksellä. (Gockel & Lindholm, 2004, 22.)

Jo Epiktetos sanoi, että tapahtumat sinänsä eivät nujerra ihmistä, vaan hänen suhtautumisensa niihin. Sachs (1991, 61-63) on samoilla linjoilla, kun hän Stress Medicin –lehdessä toteaa, että se, miten henkilö kohtaa elämän käänteet, eivätkä käänteet itse, altistaa sairauteen. Jos ei osaa suhtautua stressiin hyvällä tavalla (vrt. Helli Toivasen (1994, 79), immuunijärjestelmä kärsii mahdollisen sairastuminen seuraamuksena. Oikeat suhtautumisstrategiat taas auttavat terveyden ylläpitoon. Sachs’n mukaan tällainen stressinhallinnan ydin on rentoutumisen opettelu nimenomaan hypnoosirentoutumisena. He korostavat, että itse-hypnoosi egoa vahvistavilla suggestioilla parantaa itsearvostusta ja tervettä elämänhallinnan tunnetta.

Mikael Saarinenkin nostaa väitöstutkimuksessaan tunneälykkäästä esimiehestä esiin rentoutustekniikoiden käyttökelpoisuuden ehdottaessaan, että esimiehet voisivat vetää yhteisiä rentoutumishetkiä tunteiden ilmaisun edistämiseksi. Keskittyminen ongelmatilanteiden suoraviivaiseen ratkaisemiseen on osoittautunut riittämättömäksi, joten jonkinlainen mental training –tyyppinen koulutus esimiehille selvästi puolustaisi paikkansa. Esimiehet voisivat itsekin oppia säätelemään tunteitaan harjoittelemalla erilaisia rentoutustekniikoita. (Saarinen 2007, 180-181.) Otala ja Ahonen (2005, 195) mainitsevat hekin kirjassaan ”Työhyvinvointi tuloksentekijänä” terveysohjelmat ja meditaatioharjoitukset osina johtamiskoulun menetelmistä hallita aikaa ja asettaa asioita tärkeysjärjestykseen.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


TIETEELLISIÄ TUTKIMUKSIA RENTOUTUKSESTA

Rentoutumisen vaikutuksesta jaksamiseen löytyy huomattavasti enemmän tutkimuksia kuin NLP:stä. Suomessa Helli Toivanen (1994) ja Orton (2004) ovat tehneet työntekijöiden jaksamiseen liittyvää tutkimusta. Pertti Helin teki 1988 väitöskirjan tilannestressistä ja sen vaikutuksista tuloksiin opiskelu- ja urheiluyhteyksissä. Hänen kohderyhmänsä koostuu opiskelijoista ja urheilijoista eikä niinkään työntekijöistä.

Helli Toivanen väitteli syksyllä 1994 Kuopion yliopistossa rentoutumisen positiivista vaikutuksista työstressiin. Menetelmänä oli 15 minuutin päivittäinen rentoutuminen sanallisten suggestioiden avulla tuolilla istuen puolen vuoden ajan. Tutkimuksessa mitattiin hermostollista ja hormonaalista säätelyä sekä hartiajännitystä pankkitoimihenkilöillä, kotiapuhenkilöillä ja sairaala-apulaisilla. Väitöskirjan mukaan säännöllinen rentoutuminen vähensi poissaoloja sekä työolosuhteiden raskaaksi kokemista. Lisäksi rentoutumisen todettiin parantavan stressinhallintakykyä.

Rentoutumisen vaikutuksesta stressihormonipitoisuudet normalisoituvat, hermoston tasapaino palautuu ja staattinen lihasjännitys lakkaa. Jännitystä seuraavat vaivat, kuten tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet, vähenevät ja parantuneen verenkierron seurauksena aineenvaihdunta kohenee. Kaikissa interventioryhmissä ilmoitettiin myös, että kiputilat, säryt, univaikeudet ja lääkkeiden syöminen olivat vähentyneet tai loppuneet.

Työn lisääntyvät vaatimukset voivat vaikuttaa kohtalokkaasti työntekijöihin. Osalla autonomisen hermoston sympaattinen osa yliaktivoituu ja synnyttää hormonaalisen toiminnan kautta ylenpalttista aktiviteettia ja jopa aggressiivista, lannistumatonta asioiden hoitamista. Osalla taas autonomisen hermoston parasympaattinen toiminta lisääntyy, seurauksena masentuneisuus, avuttomuus ja luovuttaminen. Molemmille ryhmille sairastumisriski on korkea, ensimmäiselle lähinnä sydänvaivoihin ja toiselle vatsavaivoihin ja mitä moninaisimpiin terveysongelmiin, jopa syöpään. Ihanteena olisi optimaalinen työvaatimuksien kohtaaminen, mikä tarkoittaa tasapainottelua rakentavan aktiviteetin ja rentouttavan passiviteetin välissä näin välttäen ektreemejä responsseja. Rentoutustekniikoilla voidaan saada autonomisen hermoston sympaattisen ja parasympaattisen osan tällaiseen hyvään tasapinoon. Yleisesti ottaen voidaan vaikuttaa stressin hallintaan kolmella tavalla: luomalla motivoiva työympäristö, opettamalla rentoutustaitoja ja tukemalla itsetuntoa. (Toivanen 1994, 66-82; Toivanen, henkilökohtainen tiedonanto sähköpostitse 13.-16.7.2007.)

Taustana Invalidisäätiö Ortonin tutkimukselle rentoutuksen vaikutuksista työstressiin oli tuoreet arviot, joiden mukaan lähes puolet EU-maiden työntekijöistä kärsii stressistä. Kävi ilmi, että työuupumus on uhka yksilön elämänlaadulle ja työkyvylle. Sen oireita ovat jatkuva ja vapaa-aikanakin vaivaava väsymys, kyynisyys oman työn merkittävyydestä ja työn ilon hiipuminen sekä heikentynyt ammatillinen itsetunto. Arvioitiin, että masentuneisuus ja stressi lisäävät työntekijöiden terveydenhuollon kustannuksia 146 % ja pelkkä koettu stressikin liki 50 %.

Työyhteisöstä ja työympäristöstä johtuvien tarpeetonta stressiä aiheuttavien tekijöiden korjaamisen lisäksi on edullista lisätä yksilön omia voimavaroja esimerkiksi rentoutustekniikoilla. Gockel ja Lindholm perustelevat tutkimuksensa sillä, että sovelletusta rentoutuksesta on tehty useita kontrolloituja tutkimuksia, jotka ovat osoittaneet menetelmän tehokkuuden. Sovellettu rentoutus on itsehallintamenetelmä, jota käytetään etenkin autonomisen hermoston välittämien emotionaalisten ja stressiongelmien hoitoon. Sovelletun rentoutuksen vaikutusmekanismeja ovat kehon yleisen jännityksen lasku, lisääntynyt tietoisuus ja tieto ongelmareaktioista, parantunut itseluottamus, ongelmatilanteiden hallinnan tehostuminen sekä väsymyksen ja voimattomuuden väheneminen.
 
Monet fyysiset oireet liittyvät autonomisen hermoston aktivoitumiseen. Sydämen lyöntitiheys nousee. Verenpaine kohoaa tai heilahtelee voimakkaasti. Esiintyy hikoilua ja hengitys kiihtyy. Vatsaoireet, päänsärky ja keskittymiskyvyttömyys ovat tavallisia kuten myös mielialan vaihtelu, unihäiriöt ja lisääntynyt tulehdusherkkyys. Hankkeen pääsovellutusalueita työterveyshuollon kannalta arvioitiin olevan työkyvyn ja sitä uhkaavien stressitasojen mittaamisen menetelmäkehitys, mittausten käyttöaiheiden selventäminen toimenpiteiden suuntaamisessa ja työn kuormittavuuden yksilöllisessä arvioinnissa sekä sovelletun rentoutuksen käyttömahdollisuudet yksilön voimavarojen lisäämisessä.

Tutkimustulokset osoittivat, että sovellettu rentoutus vaikutti edullisesti autonomisen hermoston toimintaan. ja paransi sydäntä suojaavan parasympaattisen osan tehoa. Vaikutus oli merkittävin ryhmässä, jossa vallitsi korkea stressi. Enemmistö tutkittavista raportoi hyötyneensä sovelletun rentoutuksen harjoittelusta. Yli 90 % osallistujista ilmoitti, että he suosittelisivat tätä menetelmää muiden käyttöön. (Gockel & Lindholm 2004, 9-10, 14, 44-49.) Tutkimuksen tiivistelmässä todetaan, että asennekasvatuksen ja tuen tarve uhrautuvien ja perfektionististen työntekijöiden työuupumuksen ehkäisemiseksi on ilmeinen. Sovelletulla rentoutuksella oli suotuisia vaikutuksia elimistön säätelyjärjestelmän tasapainottamisessa stressin yhteydessä, mikä ilmeni lihasjännityksen ja kivun vähenemisenä sekä väsyneisyyden vähenemisenä.

Pertti Helinin väitöskirja vuodelta 1988 (Kuopio) käsittelee tilannestressiä ja sitä miten hyvään tulokseen voi vaikuttaa. Kohderyhminä oli liikunnanohjaajaopiskelijoita opetuskokeessa, huippuampujia mestaruuskilpailuissa ja ammattibalettitanssijoita esityksessään. Suoritustilanteen aiheuttamaa kuormitusta mitattiin käyttämällä mittareina sydämen sykettä, verenpainetta, ihon sähkönjohtavuutta, lihasjännitystä (EMG) epäkäs- ja ohimolihaksessa ja virtsan biogeenisia amiineja. Näytteitä verrattiin omakohtaisiin arviointeihin, suoritustuloksiin ja ulkoisesti havaittavaan jännitykseen.

Aktivoituminen ennen haastavaa tilannetta on ihmiselle ominaista taitoa keskittyä onnistuneeseen suoritukseen. Aktivaatio sinänsä siis ei estä hyvää suoritusta. Päinvastoin myös Helinin tutkimus osoitti, ettei mitään tiettyä absoluuttisesti oikeata aktivaatiotasoa ole. Kysymys on siitä, milloin stressi muodostuu esteeksi hyvälle suoritukselle ja vaarantaa terveyttä. Vastaus ei ole ehdoton vaan suhteellinen. Kokemus, odotukset, tilanteen merkitys, omat taidot ja tiedot, tunne tilanteen hallitsemisesta ja suorituksen monipuolisuudesta vaikuttavat siihen, milloin aktivaatiotaso muuttuu suoritusta estäväksi stressiksi. Kun suoritus on yksinkertainen ja sen osaa, voi onnistua vaikka koettu aktivaatiotaso olisikin korkea, kun taas monta eri muuttujaa sisältävä suoritus helpommin kärsii siitä.

Helinin tutkimuksessa huomattavan korkea tilannestressi liittyy opetustilanteeseen ja erityisesti miesopettajilla se on niin korkea, että Helin epäilee sillä olevan vaikutusta terveyteen ja myöskin ammattiin hakeutumiseen. Opetustilanteeseen liittyvä arviointi eli arvostelu aiheutti myös mittauksin todennettavaa huomattavaa jännitystä. Kysymys onkin sopivasta tavasta aktivoitua, suoritusmielikuvien psykologisesta merkityksestä, niiden ohjaamisesta onnistumisen suuntaan.

Kansainvälisiäkin julkaisuja rentoutumisesta löytyy. Kolme tutkimusta nimeltään ”Stress management-techniques – are they all equivalent, or do they have specific effects” (Biofeedback and Self-regulation 19 (4): 353-401, Dec.1994), “Varieties of relaxation methods and their unique effects” (International Journal of Stress Management 3 (1): 1-15, Jan.1996) sekä “Relaxation-congruent facilitation-effects of autogenic training and progressive muscle relaxation” (Zeitschrift fur Psychologie 207 (1): 87-95, 1999) selvittävät onko erilaisista rentoutus- tai stressinhallintamenetelmistä tietynlaisia effektejä. Julkaisuissa esitetyt tulokset viittaavat siihen, että näin on. Siihen tulokseen, vaikka ei ihan yksiselitteisesti, tulevat myös Gunter Krampen ja Alexander von Eye, Michigan State University, jotka esittävät neljän tutkimuksen tulokset julkaisussa ”Treatment Motives as Predictors of Acquisition and Transfer of Relaxation Methods to Everyday Life” Journal of Clinical Psychology, Vol. 62 (1), 83-96, 2006). Nämä tutkimukset keskittyvät lähinnä rentoutusmotivaatioon suhteessa autogeeniseen rentoutukseen ja progressiiviseen rentoutukseen sekä rentoutuseffektien siirtymiseen jokapäiväiseen elämään. Hieman yleistäen voi päätellä, että vaikka sisäinen motivaatio on relevantti osallistumiseen, rentoutustaitojen siirtäminen arkipäivään (everyday life) onnistui progressiivisen rentoutumisen kohdalla yhtä hyvin sekä sisäisesti että ulkoisesti motivoituneille. Jos osallistumismotiiveja oli liian vähän tai liian paljon, rentoutustaitojen käyttö arkipäivässä kärsi. Osoittautui, että neljä motiivia oli edullisin määrä.

Päätelmäni omasta tutkimuksesta ovat, että motivaation ylläpitämiseksi kannatta aloittaa autogeenisilla rentoutusharjoituksilla, koska, kuten Krampen ja von Eye sanovat (mts. 93-94), ne innostavat enemmän osallistujia jatkamaan. Sen jälkeen kannattaa käyttää erityyppisiä progressiivisia rentoutusmenetelmiä, joiden effektit Krampenin ja von Eyen mukaan ovat pitkäkantoisempia. Näin olen myös menetellyt oman tutkimukseni rentoutusistunnoissa, vaikka en ole vakuuttunut progressiivisten menetelmien hyödyistä pitkäkantoisuuden kohdalla. Omien kokemuksieni mukaan nämä menetelmät sopivat sen sijaan hyvin henkilöille, joilla on keskittymisvaikeuksia tai jotka ovat hyvin jännittyneitä rentoutustuokion alussa.

Kiecolt-Glaser, Marucha, Atkinson ja Glaser, Ohio State University, julkaisivat tutkimuksen nimeltään ”Hypnosis as a Modulator of Cellular Immune Dysregulation Durong Acute Stress” (Journal of Consulting and Clinical Psychology, Vol. 69 No. 4. 674-682, 2001), jossa he selvittävät hypnoosirentoutuksen vaikutuksia stressiin immuunijärjestelmän kautta tenttitilanteissa. Tässä tutkimuksessa hypnoosi-käsite kattaa erilaisia rentoutusmuotoja (mts. 675). ’Relaxation’ ja ’hypnotic relaxation’ –käsitteitä käytetään rinnakkain ja myös käsite ’self-hypnotic relaxation’ esiintyy (kuten itsehypnoosi omassa tutkimusinterventiossani). Nämä tutkijat katsovat (toisin kuin minä) aiheelliseksi ottaa koehenkilöiksi erityisen hypnoosiherkkiä osallistujia. Sekä tutkimusryhmä että kontrolliryhmä koostuvat opiskelijoista, joiden stressitaso mitataan tenttien yhteydessä.

Tuloksien mukaan hypnoosirentoutusinterventiot pitivät immuunijärjestelmän tasapainoisemmassa toiminnassa stressitilanteissa. Kiecolt-Glaser ym. viittaavat samalla muihin tutkimuksiin, joissa rentoutus on vaikuttanut positiivisesti immuunijärjestelmän toimintaan. Sekä muista tutkimuksista että Kiecolt-Glaser’n ym. tutkimuksesta löytyy näyttöä myös siitä, että immuunijärjestelmä vahvistuu enemmän jos rentoutusharjoituksia tehdään ahkerammin (mts. 674, 677). Erään viitetutkimuksen mukaan (Whitehouse ym. 1996, 249-263) itsehypnoosi sen sijaan ei vaikuttanut varsinaiseen immuunitoimintaan, vaikka itsehypnoosin harjoittajat itse raportoivat vähemmän koettua stressiä kuin kontrolliryhmä (mts. 675). Vaikuttaa vielä siltä, että jos osallistujien hyvinvointi on lähtötasolla hyvä, näissä henkilöissä ei ole mahdollista intensifioida (enhance) immuunisysteemin toimintaa niin, että se nousisi normaalitason yläpuolelle; todennäköisesti tällainen nousu ei ole edes toivottava (mts. 679).

Kiecolt-Glaser ym. kirjoittavat julkaisun lopussa, että heidän tutkittavansa eivät olleet erityisen stressaantuneita ennen interventioita, joten tutkimuksen tuloksissa ei näy sellaista immuunimuutoksien voimakkuutta, joka saattaisi esiintyä stressaantuneemmissa otoksissa. He lopettavat viittaamalla tutkimuksiin, joissa sairaudesta toipuminen on nopeutunut ja sairaala-olojen ajat ovat lyhentyneet hypnoosirentoutuksen avulla. Myös itsehypnoosin avulla potilaiden kivut ja ahdistukset ovat vähentyneet. Tässä interventio oli vielä hyvin lyhyt ja potilaat hyvin heterogeenisia hypnoosirentoutuksen vastaanottamiskyvyn suhteen (mts. 680). Kiekolt-Glaser ym. saavat tukea monesta muustakin tutkimuksesta. Esimerkiksi Taggart ym. (2005, 376-383) osoittavat, miten hypnoosirentoutus vähentää stressin vahingollisia vaikutuksia tasapainottamalla autonomisen hermoston toimintoja (vrt. Helli Toivanen).

Kuten luvussa 2 todettiin, rentoutusta ja hypnoosia kuvaavat käsitteet menevät päällekkäin. Puhutaan rentoutuksesta, hypnoosista, hypnoosirentoutuksesta, hypnoottisesta rentoutuksesta, itsehypnoosista ja mentaalitreenista (mental training). Joskus käytetään myös sanaa ”mindfulness” ja ”mindfulness-based stress reduction” rentoutusyhteyksissä. Tutkimuksissa rentoutusmenetelmien harjoittajat ilmoittavat paitsi positiivisia fysiologisia, emotionaalisia ja sosiaalisia muutoksia myös parempia työtuloksia. Oppilaitoksissa voitaisiin useammin opettaa erilaisia stressin vähentämiskeinoja, koska opettajien ohjaamat rentoutustuokiot ovat antaneet hyviä tuloksia, varsinkin jos ohjelmaan myös liitetään aktiviteetteja kuten roolileikit ja ongelmanratkaisu. Monessa väitös- ym.-tutkimuksessa ilmenee selvästi, miten rentoutus ja mielikuvittelu (visualization) kautta linjan vähentävät stressiä, lisäävät keskittymiskykyä ja auttavat opiskelijoita opiskelemaan ja oppimaan tehokkaammin. (Newsome ym. 2006, 1881-1900; Credit & Garcia 1999; Cabot 1997; ks. myös du Toit 1996. 175-182.) Eräässä Bostonilaisessa tutkimuksessa, joka osoitti, miten rentoutusmenetelmät myös johtavat parempaan itsehallintaan ristiriitatilanteissa, kävi ilmi, että naiset pitävät enemmän mielikuvarentoutuksesta, kun taas miehet useammin olivat hengitys- ja lihasrentoutuksen kannalla (Dacey ym. 1997, 91-102).

Lapsille ja nuorille on yhä enemmän otettu rentoutusohjelmia mukaan koulupäivään ja opetukseen. Rentoutus on osoittautunut laskevan oppilaitten verenpainetta ja sydämen sykettä sekä aiheuttavan yleistä levollista oloa ja maltillista suhtautumista. Näin oppilaat selviytyvät koulun paineista terveellisellä tavalla ja osoittavat vähemmän stressin oireita (vrt. Helli Toivanen ja työpaikan vaatimuksien optimaalinen, tasapainoinen kohtaaminen). (Courtney 2005, 34-35; Kraag ym. 2006, 449-472.) Rentoutustuokiot peruskoulun luokissa ovat myös laskeneet melutasoa ja parantaneet oppilaiden keskittymiskykyä (Norlander 2005, 91-99; ks. myös Lopata 2003, 162-172). Rentoutusta suositellaan jo tarha-ikäisille positiivisten vaikutusten ansiosta. Lasten kohdalla metafora- eli tarinarentoutukset ovat yleensä toimivampia kuin rentoutusmenetelmät, jotka kohdistuvat suoraan lihaksiin tai joissa annetaan kirjaimelliset rentoutusohjeet. (Scully 2003, 22-29; Heffner 2003, 19-33.) Kun on kysymys jännitystiloista ja tenttipelosta, pelkkä rentoutus ei välttämättä riitä, mutta jos siihen vielä lisätään voimavaraisia mielikuvia, jännitykset saattavat helpottua yllättävän nopeasti. Liikuntakin, esim. juoksu tai aerobic, on osoittautunut hyväksi jännityksen laukaisijakeinoksi, joka sekin toimii tehokkaammin, kun siihen liitetään positiivisia suggestioita ja mielikuvaharjoituksia. (Driscoll 2006.)
 
Opettajienkin itseluottamusta on vahvistettu hypnoosirentoutuksella ja mielikuvittelulla (Stanton 1995, 121-127). Brown & Uehara (1999) toteavat Tyynenmeren alueen maita koskevassa tutkimussynteesissä, että biofeedback ja lihasrentoutus ovat täälläkin opettajille tehokkaita stressinhallintakeinoja.

Rentoutus, itsehypnoosi ja meditaatio on todettu kustannustehokkaimmiksi stressinhallintamenetelmiksi, koska niitä voi opetella ja niihin motivoituu suhteellisen helposti (Shea 1980, 25-26, 28-30, 32-33). Mitä mahtaa olla selityksenä siihen, että yksinkertainen ja edullinen keino on jäänyt melko laihaan käyttöön työpaikoilla, yksityiselämässä ja coaching- tai terapiayhteyksissä?

Sierpina ym. (2007, 129-135) päättivät tutkia, miksi hypnoosi- ja mielikuvarentoutusta käytetään niin suhteellisen vähän lääkäri- ja psykiatripiireissä siitä huolimatta, että löytyy runsaasti hyvin dokumentoituja tutkimustuloksia sen tehokkuudesta mm. päänsäryn, ahdistuksen, fibromyalgian, hypertensionin, selkäkipujen, masennuksen ja jopa erityyppisten sairauksien suhteen (ks. esim. Kohl & Ross 2004, 44-49). He tulivat siihen tulokseen, että näitä keinoja ei harjoitella tarpeeksi paljon jotta käyttämiskyky pysyisi yllä eikä asiantuntemustakaan löytynyt. Lääkäreillä vastaanottoaika on myös liian lyhyt, mikä rajoittaa rentoutustekniikoiden käyttöä. Sekä lääkärit että psykiatrit olivat yleensä kiinnostuneita rentoutustekniikoista, naispuoliset hieman enemmän kuin miespuoliset. Rentoutus ja meditaatio kiinnostivat enemmän kuin biofeedback ja hypnoosi.
 
Yksi syy rentoutustekniikoiden vähäiseen käyttöön saattaa myös olla siinä, että potilaat eivät ymmärrä tai viitsi käyttää niitä niin säännöllisesti kun tilanne vaatisi, jolloin teho vähenee ja käsitys niiden toimivuudesta hämärtyy. Stetter (2004, 281-291) on samaa mieltä Sierpinan ym. kanssa rentoutustekniikoiden erinomaisesta käyttökelpoisuudesta ja korostaa sen lisäksi rentoutusharjoituksien toistuvuuden tärkeyttä. Hänen mukaansa rentoutusohjaajan tehtävä on vahvistaa asiakkaan motivaatiota löytämään itselleen sopiva rentoutuskeino.

Sopiva rentoutuskeino saattaa liittyä esimerkiksi siihen, kuinka helposti hypnotisoitava henkilö on. Sebastiani ym. (2005, 1-12) ehdottavat omien tutkimustuloksiensa perusteella, että helosti hypnotisoitavat (Highs) ja vaikeasti hypnotisoitavat (Lows) henkilöt käyttävät eri kognitiivisia strategioita. Highs osoittivat istunnon aikana korkeampia EEG alpha ja theta arvoja, kun taas Lows lisäsivät autonomisen hermoston parasympaattista toimintaa. Highs rentoutuvat mahdollisesti korkeamman integroidun aktiviteetin kautta kuin Lows. (Aiheesta Highs and Lows suhteessa fysilologisiin ja psykologisiin reaktioihin, ks. myös Zachariae ym. 2000, 388-403.) Tämän mukaan rentoutus, joka tähtää autonomisen hermoston tasapainottamiseen, on antoisampi menetelmä, koska se saavuttaa sekä helposti että vaikeasti hypnotisoitavia.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Takaisin

 

Rita Ahvenniemi
Pioneerintie 7, FIN-13500 Hämeenlinna | 044-0150649 | rita.ahvenniemi@sci.fi